Arkikaaos

Mun nimi on Sini. Mulla on kaksi lasta, 10 ja 12 vee. Yksinhuoltajana olen ollut viisi vuotta. Toisen erityislapsen haasteet söivät parisuhteemme häilyvät voimavarat. Yritimme pitkään yhdessä, mutta lopulta oli myönnettävä, ettei tämä enää toimi. Ero toi taloudellista tiukkuutta, vaikka jatkuva riitely loppuikin. 

Nyt ei ole varaa ostaa samalla tavalla vaatteita ja tavaroita lapsille kuin silloin kun oli kaksi maksajaa. Lasten on vain nieltävä pettymys tai opittava vetämään isäänsä oikeasta narusta. Tosin siinä on vaarana valta- ja suosimispeli. 

Lapsille joutuu vain selittämään ettei meillä ole varaa samoihin krääsöihin ja muotijuttuihin kuin mitä joillain parhailla kavereilla on. Ja jos asiasta kiusataan siihen puututaan muilla keinoin kuin ostamalla.  En aio turvautua pikaluottoihin tai muihin ylimääräisiin velka-ansoihin. Vanhaa velkaa on, mutta ei onneksi kohtuuttomasti.

Aina työstäni saamani rahat eivät vain riitä arkeen. Silloin  joutuu turvautumaan hetkellisesti toimeentulotukeen ja erillisavustuksiin, jotka lisäävät stressiä ja epävarmuutta. Ja se väsymisen kehä on kauhea. Kun äiti on väsynyt, yleensä lapset ovat ainoa kohde, jolle ärähtää omia ärsytyksiä. Meille sossu, lastensuojelu ja kirkko ei ole kirosana vaan kumppani. Eräänlainen niuho mutta ystävämielinen etäinen täti.

Olen kiitollinen joka päivä, että mulla on tämä myyjän työ, vaikka työajat on välillä mitä on. Olen kuullut niin monta surkeaa tarinaa, mitä työttömyys tekee yh-äitien jaksamiselle. Millaiseksi järjestelmän heittopussiksi silloin pahimillaan joutuukaan.

Meillä menee perheessä aikataulut joskus totaalisesti  jumiin ja päällekkäin. Kaikilla on kiireessä nälkä. Tiedän että  pakastin ei tarjoa lapsille samoja herkkuvarantoja kuin vaikkapa mäkkäri tai pizzeria. Mutta minkäs teet.

Kyllä tämä arki pyörii, mutta helpottaisihan se älyttömästi jos toinen olisi apuna, kun lapsi tai itse sairastaa. Ei tarvitsisi yksin kantaa kaikkia arjen isoja ja pieniä murheita.

On vain hyväksyttävä se, että apua ei joka tilanteeseen saa, vaikka sitä kuinka tarvitsisi. Toivon etten kyynisty ja katkeroidu vaan jaksan toimia esimerkillisenä ja rakastavana äitinä enkä minään räyhäraijana. 

Lasten on otettava meillä enemmän vastuuta arjen pyörittämisestä. Sääntöjä ei ole liikaa mutta ne ovat selkeät. Muutoin asiat eivät vain yksinkertaisesti toimi. Yh-arki opettaa armeliaisuuteen vaikkapa aikataulujen ja siivouskriteerien suhteen.

Meillä käy paljon lasten kavereita. Eivät he siis häpeä kotiaan tai äitiään. Meillä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, mutta ei onneksi myöskään puutetta perusasiosta. Tietokone ja kännykät löytyy. Ei todellakaan uusinta mallia, mutta sellaista että voi pelailla klassikkoja kavereiden kanssa. Lasten kavereiden kanssa on sovittu että synttärilahjat on enemmän aineettomia. Yhteistä tekemistä ja elämyksiä, jotka ei maksa kohtuuttomia.

Yhteisestä ruokahetkessä kiinnipitäminen on haasteellista kun lapset ovat löytäneet vihdoin omat rakkaat harrastuksensa ja niiden myötä myös uuden kaveripiirinsä. Mutta pyrimme että illalla on yksi hetki jolloin syömme jotain yhdessä.

Eniten kaipaan sitä, että lapsilla olisi toinen tärkeä aikuinen vieressä jakamassa tavallisten hetkien iloja, suruja sekä muutakin tunteiden kirjoja. Erityisesti juhla- ja päättäjäispäivinä. Saahan lapset huomioita ja apua molemmilta vanhemmilta, mutta säätö ja ajoitus on joskus haasteellista. 

Järjestöjen apu helpottaa tiukkaa arkea. On mieskaveria, sporttikummia, varamummoa ja kummiperheitä. Se yksikin hetki viikosta tai kuusta on kuin pääsisi ulkomaan matkalle. Siis sekä äiti että lapset, mutta eri kohteeseen.

Yh-silppuarki on meillä samaa kuin kaikissa lapsiperheissä mutta vain puolilla resursseilla. Paniikkia pukkaa päivittäin: riittämättömyys, kaaos, stressi, unohtuneet pin-koodit, ahtaat neliöt, kuumeileva lapsi, yllätyslaskut. Kaikki tämä mössööntyy arjessa. Ja samalla pitäisi olla haluttava ja valevahva kaiken uupumuksen ja orastavien vatsamakkaroiden ristipaineessa.

Tiedän että en ole yksin tässä tilanteessa. Meitä arjen yh-sankareita on hurja määrä. Se lohduttaa. Tämä ei ole universumin rankaisu juuri minua ja meitä kohtaan. Näin tämä vain meni meidän kohdalla. Ehkä jossain on meitä varten jokin positiivinen käänne odottamassa. Toivoa sopii ja pitää.