Enkelityttö

Jennin kasvot ovat kuin nukella. Persikkaiset posket, nappisilmät ja pienet mutruhuulet. Jennin hymy riitti valaisemaan huoneen, mutta nyt kasvot eivät hymyile. Kosketan Jennin otsaa, se on kylmä. Jennin silmät ovat kiinni, mutta voin kuvitella millainen veikeä tuike niissä olisi, jos ne olisivat auki. Jennin pienet hennot kädet ovat laitettu ristiin rinnan päälle. Kosketan kättä, sekin on kylmä.

Otan Jennin käden omaani ja muistan miten lapsena lauloin hänelle “maan korvessa kulkevi lapsosen tie...” Pelkäsin silloin miten maailma kohtelisi pientä lastani. En olisi ikinä uskonut, että tämä päivä tulee. Ympärilläni ruumishuoneella on muitakin arkkuja. Ne ovat kiinni, mutta Jennin arkku on auki. On aika jättää viimeiset hyvästit. Kun arkunkansi suljetaan, en näe lastani enää koskaan. En koskaan silitä tuota pientä nukkaista poskea. Nuo silmät eivät aukea, näe tätä maailmaa tai tuo pieni suu ei taitu enää hymyyn. On niin loputon tunne, että en saa jalkojani liikkumaan. Pidän vaan pientä kättä kädessäni ja kysyn miksi?

Jenni oli 11 vuotta kun ensimmäinen kerran huomasin hänen alakulon. Kun muut lapset ajoivat pyörällä uimarannalle, istui Jenni omassa huoneessaan verhot kiinni ja piirteli muistivihkoonsa. Koitti syksy, koitti talvi ja alakulo vaan jatkui. Kun vuoden katselin lapseni varjoa, päätin pyytää apua. En tiennyt millaiseen suljettujen ovien helvettiin päädyn.

Jonoa, ruuhkaa, ja ei oota. Se oli vastaus kun koitin saada Jennille apua. Jos sain Jennin juttelemaan ammatti-ihmisen kanssa, oli se hätäinen 40 minuuttia ja paikalla oli joka kerta eri ihminen. Teini-ikä toi oman myllerryksen arkeemme ja jossain ruuhkavuosien hulinassa hetkeksi unohdinkin, että lapseni on masentunut. Uusi koulu ja uudet kaverit tuntuivat kannattelevan Jenniä ja hetken aikaa minulla oli tytär jonka suurin murhe on, ettei hänellä ole uusinta puhelinta.

Kun katson valkoisessa arkussa lepäävää lastani, en voi olla miettimättä, että olisiko se uusi puhelin pitänyt ostaa. Olisko minun pitänyt tarjota Jennille enemmän. Pakottaa hänet sinne rannalle muiden lasten kanssa. Sanoa, että ole reipas?

Jenni oli 15 vuotta kun hän joutui sairaalaan viillettyään ranteet auki. Jennin itsemurhayritys oli kuin isku palleaan. Siihen hetkeen pysähtyi koko maailma. Menetin työkykyni yhdessä yössä. Luulin katastrofiksi erääntyneitä laskuja ja sairaslomaa. En enää tiennyt kuka hoiti ja ketä. Minulle sanottiin, että Jennin ranteiden viiltely oli huomionhakua, että jos hän olisi oikeasti halunnut kuolla, olisi hän voinut tehdä sen. Se lause oli ainut oljenkorsi mihin tarttua. Eihän minun lapseni tahtonut kuolla, ei. Samaan aikaan kamppailin saadakseni Jennille parempaa hoitoa.

Anelin hänelle osastopaikkaa, anelin kunnon terapiaa. Meitä oli vuosien aikana lähetetty paikasta toiseen ja annettua numeroita numeron perään minne soittaa. Pahimmillaan kaksi tahoa pompottelivat meitä toinen toisensa luo ja joskus tuntui, ettei nuorten mielenterveyttä hoitanut kunnolla kukaan. Kun vihdoin sain oikean tahon kiinni mistä anoa apua, saimme tapaamisen neljän kuukauden päähän. Jäimme jonottamaan ja se jonotus päättyi aikaisemmin kuin neljään kuukauteen. Se päättyi 23 päivää ennen meille annettua aikaa ja niin väärällä tavalla. 

Jennin ruumis oli löydettiin talomme pyörävarastosta. Naapurin Raili oli ollut aamulla lähdössä töihin kun oli huomannut suu vaahdossa makaavan tyttäreni kellarissa. Jenni oli kiidätetty sairaalaan, mutta lapseni oli menehtynyt. Kun minulle tarjottiin kriisiapua, minä en voinut olla huutamatta itkua ja raivoa. Miksi minulle tarjottiin nyt apua, mutta emme saaneet apua kun tyttäreni sitä tarvitsi. Jos Jenni olisi saanut hoitoa aikaisemmin, en välttämättä olisi tässä nyt. 

Jennin hautajaiset olivat musertavat. Kun kirkossa veisattiin “On pimeä korpi ja kivinen tie, ja usein se käytävä liukaskin lie. Jo lapsikin helposti langeta vois, jos käsi ei enkelin kädessä ois” En voinut olla miettimättä, että Jennin kädestä ei pitänut tässä yhteiskunnassa kukaan. Minä koitin kannatella masentunutta lastani, mutta kukaan ei ottanut meitä vastaan aidosti. Jennillä oli hätä, mutta hän ei saanut apua.

Enää ei ole kiire. Katson kun lapseni lasketaan ikilepoon. Toivon, että Jennillä on nyt hyvä olla. Hänellä olisi pitänyt olla hyvä eläessäänkin, mutta kaikilla oli vaan liian täysi kalenteri asian suhteen. Järjestelmässä Jenni on vain yksi potilas, minun elämässäni Jenni oli kaikki.