Häpeämöröt

Nimeni on Minttu. Olen kulttuurin sekatyöläinen. Olen täyttänyt jo jonkin aikaa sitten neljäkymmentä vuotta ja minulla on kaksi kouluikäistä lasta.

Mietin usein itseäni äitinä, tyttärenä ja naisena. Millainen ihmiskuva minuun on siirtynyt ja millaista kuvaa välitän itse lapsilleni. Muistan omat arvottomuuden kokemukset. Kuinka Pikku-Minttuna mietin usein ansaitsenko olla edes olemassa.

Terapiassa opin termin taakkasiirtymä. Sillä tarkoitetaan sukupolvelta toiselle kulkeutuvia ongelmia, traumoja ja tunnetiloja, jotka on työnnetty pois mielestä. Jos vanhemmat eivät ole pystyneet kohtaamaan ja käsittelemään niitä, ne siirtyvät jossain muodossa lasten kannettaviksi.

Tässä iässä minua ei kiinnosta laihduttaa, juosta tai nostella puntteja. Suurin voimankoitokseni on kohdata yhden suurimmista möröistäni. Häpeä-mörön.

“Häpeä on tuskallinen tunnekokemus siitä, että olemme virheellisiä ja sen vuoksi arvottomia tullaksemme hyväksytyksi tai kuuluaksemme joukkoon”, määrittelee häpeätutkija Brené Brown. Häpeää voi aiheuttaa mikä tahansa erilaisuuden, arvottomuuden, vääränlaisuuden tai viallisuuden kokemus, joka tuntuu kipeältä. Niitä minulla on elämässäni riittänyt. Olen lamautunut usein häpeästä.

Aiemmin panikoin stressitilanteissa. Helpotin oloani juomalla. Nyt juon enää todella harvoin. Väsyneenä ja kännissä mielialani sahasi ylös ja alas. Saatoin silloin kommenteillani loukata helposti toisia.

En käytä myöskään Facebookia enää. Innostuin liian usein kommentoimaan ja paljastamaan sisimpiä tunteitani tavalla johon en ollutkaan valmis. Sosiaalisen median sijaan käytän myrskyisiin tuntemuksiini nyt kiitollisuus- ja unipäiväkirjaa sekä hengitysharjoituksia.

Päihteet, lääkkeet, viiltely tai irtosuhteet eivät auttaneet lievittämään elämäntuskaani. Terapiassa käymistä jatkan, mutta haluan lisätä kehollisen terapian muotoja, kuten Rosen-terapiaa.

En voi muuttaa mennyttä, mutta voin oppia kuuntelemaan omaa sydäntäni ja kehoani. Siksi minun on löydettävä oma polkuni. Luotava uusiksi oma nahkani. Yrittää olla kiitollinen niistä vähistäkin eväistä, joita sain lapsuudenkodistani. Minun on tehtävä sovintoni itseni ja maailman kanssa. Olla oman elämäni rauhanneuvottelija.

Sanovat että parasta lääkettä häpeään on empatia ja rohkeus. Uskallus jakaa kokemuksia toisen kanssa. Vain puhumalla ja jakamalla häpeä ja taakkalasti pienenee ja pienenee. Dementoituneelle isälle räyhääminen on turhaa. Äärirajoilla olevalle omaishoitajaäidille en soisi enempää lapsuus- ja nuoruustuskani vuodatusta.

Kaksi kouluikäistä lastani ovat voimantuojani, valonantajani sekä elämänopettaiani. He ovat rakkaita pikkuenkeleitä. Halaan, hassuttelen ja puhun heidän kanssaan päivittäin. Arkisista asioista. Ja vaikeista asioista lasten ymmärrystason mukaisesti.

Ehkä vanhempani kokivat meidät sisaruksemme aikanaan samoin. Rakkauden ja toivon tuojina. He eivät vain  onnistuneet ilmaisemaan tuntemuksiaan ystävällisin sanoin ja teoin. Rakkautta olivat silloin vain kuri, järjestys ja pärjääminen arjen kurimuksessa. Eivät syli ja lämpö.

Uskon, että menneisyyden pelottavat mutta myös kiltit möröt ovat kasvattaneet lopulta minusta juuri sen ainutlaatuisen Mintun, joka olen tänä päivänä. Olen paranemisen, irtipäästämisen ja häpeästä luopumisen tiellä. Nautin itseni ilmaisemisesta taiteellisin tavoin ja autan mielelläni muita kohtalonsisaria.

Kun selailen nyt lapsuuden valokuvia, nostalgiset kyyneleet karkaavat usein poskille. Ne ovat vihdoin parantavia ja puhdistavia kyyneleitä.

Olen matkalla itseeni. Mihin sinä olet matkalla?