Heitteillejättö?

Olipa kerran erään pohjoisen valkean kaupungin Tervamyllyn yhtenäiskoulussa kolme ihmettelevää äitiä. Jaana, Mirkku ja Marleena törmäävät kukin omissa inkluusiotiedusteluissaan eri käytänteisiin, reaktioihin ja selityksiin.

Jaana on ilmoittautunut koululleen vapaaehtoiseksi kiertelemään lasten parissa välitunnilla. Jännittää. Pihalla pienten puolella joku kookkaampi lapsi tulee Jaanan luokse. Todella lähelle, ottaa käsistä kiinni. Puhuu lähellä Jaanan kasvoja, kysyy monia kysymyksiä. Sylkeäkin lentää. Jaana miettii, että kyseessä on varmaankin erityislapsi. Hän ei tiedä miten toimia. Eihän tämän välituntivalvonnan näin pitänyt mennä. Apua, missä oma lapseni kavereineen on, haluan tuttua juttuseuraa!

Jaana menee kuitenkin koululle uudestaan. Sillä kertaa virallinen välituntivalvoja tulee sanomaan lapselle heidän sopimuksestaan, ettei toiseen saa koskea. Jaana osaa irtaantua lapsen haliotteesta. Improvisoi ja ehdottaa, että nyt halataan puuta yhdessä.  

Jaana menee koululle yhä uudestaan ja kohtaa lapsen kerta toisensa jälkeen. Lapsi tunnistaa Jaanan ja Jaana hänet. Ilo on molemminpuolinen. Yhteiset keskustelunaiheet löytyvät helposti. Jaanalle tulee yhä uusia kohtaamisia välitunneilla. Erilaisia, uusia ihania lapsia, joilla osalla Jaana aavistelee olevan haasteita kouluarjessa.

Jaana oppii kohtaamaan heitä, oppii hyväksymään erilaisuutta. Jaanan asenne muuttuu. Hän lähtee mukaan yhdenvertaisuutta edistävään kunnalliseen kokeiluun. Sen myötä hän ymmärtää erilaisuudesta enemmän ja saa valmiuksia kertoa siitä myös lapsilleen.

Saunassa Mirkun lapset kommentoivat äidilleen havaintojaan lähikoulustaan. ”Kaverit sanoivat, että se oppilas X on melko vanha mutta silti pienten pihalla. Se on varmasti kehitysvammainen”. ”Mun koulukaveri käveli pienryhmäläisen kanssa käytävällä ja tämä pienryhmäläinen alkoi tuuppia kaveriani naulakoita päin. Ope näki sen ja sanoi kaverilleni, että älä häiritse pienryhmän oppilasta. Kerran toinen luokkakaveri vain tervehti tätä pienryhmäläistä ja sai häneltä siitä hyvästä nyrkistä poskeen.”

Opettaja ei ollut selittänyt lapsille pienryhmäläisen käytöstä mitenkään. Mirkku yrittää selittää erilaisuuden hyväksymisestä. Samalla hän kertoo, että lapsilla on oikeus puolustaa itseään vastaavissa tilanteissa opettajalle. Varsinkin jos kokee tulleensa väärin kohdelluksi. Perheen lapsista Meeri kertoo myös, että hän ei oikein osaa ja uskalla toimia luokassa käyvän pienryhmäläisen kanssa.

Meerin luonteen ja varauksellisuuden tietäen Mirkku kannustaa häntä löytämään pieniä tapoja auttaa ja huomioida. Esimerkiksi kysymään, että mitä kuuluu, miten menee. Myöhemmin opettaja lähestyy Mirkkua koulun pihalla. Hän ihmettelee ettei muuten reipas Meeri oikein osaa auttaa pienryhmäläistä. Mirkku puolustaa Meeriä. Selittää, ettei Meerillä ole tietoa ja kokemusta erilaisuudesta. Miten hän osaisi auttaa ymmärtämättä toisen käytöstä ja syytä auttaa?

Anna-Leena on rohkea ja empaattinen alakoululainen. Jotkut kaverit ovat kertoneet Anna-Leenalle etteivät he käy tietyissä koulun vessoissa, koska ne pienryhmäläisetkin käyttävät niitä. Luokissa on levotonta, pienryhmäläiset tekevät sitä ja pienryhmäläiset tekevät tätä.

Marleena kyselee lisää tyttäriltään. Pienryhmäläisiä on integroitu luokan opetusryhmiin enemmän kuin aiempina vuosina. Oliko tästä kerrottu jossain Wilma-viestissä, menikö tämä Marleenalta ohi? Ei tämä teema ollut varmasti esillä myöskään luokan vanhempainillassa. Mikä on koulun toimintatapa asiassa? Löytyykö koulun sivuilta enemmän tietoa,? Ei, Marleena löytää vain lyhyen selvitys kolmiportaisesta tuen polusta.

Tervamyllyn yhteinäskoulun seuraavassa toiminnallisessa vanhempainillassa Jaana, Mirkku ja Marleena kohtaavat toisensa ryhmätyöskentyssä. Äidit tunnistavat omissa luokissaan tutuksi Mirkun kokemat haasteet ja kokemukset.

“Lähestyn lapseni opettajaa. Kerron huoleni pienryhmäläisten tunnilla aiheuttamista levottomuuksista, joista myös muut luokan vanhemmat ovat lähestyneet minua. Pyydän opettajalta koulun puolesta neuvoja miten puhua erityisyydestä ja pienryhmäläisten huomioimisesta kotona lapsille.

Opettaja välittää minulta lupaa kysymättä viestini suoraan apulaisrehtorille, joka puolestaan vastaa, että inkluusio ei ole koulun omaa politiikkaa vaan jotain johon yhteiskunta on pyrkinyt kolmen kymmenen vuoden ajan. Apulaisrehtori puolustaa voimakkaasti sitä, että usein pienryhmästä siirtyneet eivät aiheuta ongelmia ja häiriöitä luokissaan. Siihen syyllistyvät tyypillisesti luokan omat vanhat oppilaat.”

Viestin sävystä Mirkku kokee, että hänet on jotenkin ymmärretty ja leimattu inkluusion vastustajaksi. Opettaja soittaa vielä samasta asiasta. Mirkku pahoittaa puhelun jälkeen mielensä. Hänet on lyöty maankoloon, vaikka hän tarkoitti kysymyksillään vain hyvää. Ehkä Mirkku puuttui asiaan, joka ei hänelle edes vanhempana kuulu.

Marleena on neuvonut lapsiaan puolustamaan koulussa oikeuksiaan ja mielipiteitään. Kuultuaan Mirkun tilityksen asiasta hän on hämmentynyt ohjeistuksen puutteesta sekä äidin saamasta kohtelusta. Marleena jatkaa teemasta keskustelua laajemmin niin tavisvanhempien kuin myös erityislasten vanhempien kanssa eri FB-ryhmissä.

Hahmottuu pian ettei tavalliset eivätkä erityislasten perheet saa tietoa riittävästi miten inkluusiota toteutetaan lähikouluilla tai kaupungissa ylipäänsä.

Erityislasten vanhemmilla on huoli miten hänen lapsensa pärjäävät isossa opetusryhmässä ja myöhemmin elämässä. Ison opetusryhmän tavisvanhemmilla on huoli miten hänen lapsensa oikeus työrauhaan toteutuu.

Äidit pohtivat keskenään miten luokkia ja pienryhmäläisiä ryhmäytetään uusissa tilanteissa? Miten pienryhmäläinen saa kavereita uudessa luokassa, jossa kaveriporukat ovat jo mahdollisesti aiempien vuosien aikana muodostuneet tiiviiksi? Jätetäänkö vastuu ryhmääntymisestä luokan oppilaille välituntien aikana luonnollisesti leikkien kautta tapahtuvaksi?

Mirkulle, Jaanalle ja Marleenalle paljastuu, että heidän kokemuksensa pienryhmäläisistä ja erityislapsista koulussa ovat melko yleisiä koko kaupungissa. Yhtenäistä linjaa ei ole opettajille, oppilaille tai vanhemmille. On hienoja arvoja ja yksittäisiä hyviä käytänteitä, mutta ei selkeää linjausta, perusteluja tai tukimitoituksia luokille.

Opettajat kommentoivat anonyymisti että ainoa linjaus mikä heille on annettu on tämä.”Ette voi valita oppilaitanne. Teidän on pärjättävä niiden kanssa joita luokalle sattuu. Ylimääräisiä resursseja ei ole. Eikä ole tiedossa.”

Lähes jokaisessa luokassa alkaa olla yksi oppilas, joka ei sopeudu ison luokan järjestyssääntöihin. Siksi hän häiritsee käytöksellään, tiuskii, viskoo, puuhaa omiaan. Ei pysty keskittymään isossa ryhmässä, kuormittuu. Lapselle ei diagnoosikirjosta huolimatta löydy tilaa koulun tai alueen pienryhmässä. Opettajat ja oppilaat uupuvat. Vanhemmat hermostuvat. Levottomuus ja rauhattomuus leviää. Tulee ristiriitatilanteita.

Vanhempien erilaiset pikkuparlamentit lenkkipolulla, kaupan parkkipaikalla tai WA-ryhmässä eivät aina edistä erilaisuuden hyväksymistä. Vanhempien yliväritetyt tilannekauhistelut siirtyvät lasten kautta kotoa leikkeihin ja koulupihoille. Sitä pienet perässä mitä isot edellä. Vammainen, idiootti, tyhmä, outo, häirikkö!!! Sitä mitä ei ymmärretä, ei hyväksytä ja suvaita.

Inkluusion taustoista ja käytänteistä hämmentyneitä vanhempia on paljon. Kriittinen keskustelu alkaa siirtyä wilmasta ja vanhempainilloista julkisiin mielipidekirjoituksiin muiden kasvukeskusten mukaisesti. Provosoidusti puhutaan jo heitteillejätöstä. Herätys siis koulu-Oulu!

Oulun alueellinen vanhempainyhdistys keräsi vanhempien kokemuksita inkluusiosta lähikoululla FB-ryhmässään. Jaanan, Mirkun ja Marleenan tarinat on yhdistetty kuvitteelliseen Tervamyllyn yhtenäiskouluun.