Facebook
Facebook
Instagram

Isän tyttö

Isän kuolemasta on nyt kaksi vuotta. Meni vuosi että mun piti puhua lapsuuden asiat halki,  poikki ja pinoon. Itselle ja muille. Vasta viimeaikoina olen ensimmäistä kertaa elämässäni pystynyt keskittymään itseeni ja omaan hyvinvointiini.

Isä oli alkoholisti jo silloin kun olin pieni, vaikka sitä sanaa ei meillä koskaan kotona käytetty.  Alkoholi oli ollut mukana kaikessa mun lapsuusmuistoissa: viikonlopuissa ja reissuissa. Varhaiset muistot isästä ja enosta ovatkin hervotonta naurua ja tyhmiä vitsejä.Töitten jälkeen, kun isä tuli yrityksestään kotiin, isä otti pari kaljaa ja katsoi telkkaria.

”Tuokaahan lapset yksi olut” oli normiheitto meillä kotona. Äitiä se otti pattiin, mutta me lapset oltiin uskollisia ja käteviä kaljakuskeja. Jossain vaiheessa alkoholin määrät alkoivat sitten kasvaa. Pikkutölkistä tuli puolen litran pullo. Sixpäckin piilottelu muuttui lopulta kaljakontillisen piilotteluun.

Alaluokilla isän huonoa oloa ja loma-aamupaloille tulematta jäämistä ei osannut vielä yhdistää juomiseen. Kun olin kaksitoista vuotta, isä joutui jouluna katkolle ja äiti itki pahaa oloaan. Silloinkaan kotona ei vielä puhuttu alkoholiongelmasta. Mutta sama kuvio alkoi toistua vuodesta toiseen.

Seiskalla alkoi mun murrosikä. Kapinoin kaikkea vastaan, myös isää vastaan. Mulla oli mun omat kännikokeilut, joista jäin kiinni. Mä varastin isän autotallin konttikaljaa, mähän tiesin hyvin ne piilopaikat.

Päädyin yläasteella kahdeksi kuukaudeksi perhekotiin, kun sukset menivät ankaroituvan isän kanssa lopulta ristiin. Yhdessä sijaisperheen viikkopalaverissa tuli itku. Mä olin mun viikonloppulomana riekkunut kaverien kanssa. Isällä ei ollut mitään väliä missä mä olin. Mua halattiin sijaisperheessä kun palasin. Silloin myös tajusin, että se on ongelma kuinka paljon isä luo. Ja sen ongelman nimi on alkoholismi.

Isä alkoi juoda vaan enemmän ja enemmän. Ei se ollut väkivaltainen. Juodessaan se vain söi ja nukkui. Oli kanttuvei. Äiti meuhasi, huusi ja löi isää. Yläaste-elämä oli melko karua vanhempien ottaessa toisistaan mittaa. Lohdutin äitiä tappelujen jälkeen. Isällä oli aina jokin syy juoda. Isä joi parisuhdeongelmiin. Oli stressiä. Olin hankala teini.

Krapulan jälkeissä selväpäisyydessa isän ankaruus ja perheen hallinta vallalla korostui.

Ehdottomuus ja ankaruus näkyi kotiintuloajoissa, kotityöissä, lupina mihin mennään ja kenen kanssa. Juodessa isä ei välittänyt mistään. Ei se tajunnut mistään mitään.

Äiti mietti jo vakavissaan avioeroa. Musta tuli kaikkien omien murkkuhaasteiden keskellä meidän perheen avioliittoterapeutti. Tein kaikkeni että vanhemmilla olisi asiat hyvin. Vanhemmat erosi silti  jossain vaiheessa. Isä muutti toiseen kämppään. Äiti lähti hakoteille. Äiti lähti hakemaan hyväksyntää toisaalta. Tuli kaikenlaista miessäätöä. Isältä piti salata äidin suhteet. Isä oli tosi mustasukkainen.

Mulla on äitiä kohtaan hyvin ristiriitaiset tunteet. Isä teki äidistä meidän perheen paskasäkin, johon se sai jotenkin meidät lapset mukaan. Äiti teki kaiken aina väärin. Isä piti äitiä kamalana ihmisenä, johon ei voi luottaa.

Isä yritti syyllistää äitiä. “Äiti on semmoinen ja tämmöinen”. Isä oli tehnyt jo ennen ensieroa meistä lapsista äidin tekojen vakoilijoita ja raportoijia. “Äiti petttää häntä” isä sopersi humalassa. Vanhemmat palasivat yhteen, mutta ei siitä liitosta enää ehjää tullut.

Muutin pois kotoa ja aloin opiskella toisaalla. Isä soitteli aina humalassa mulle vähintään pari kertaa päivässä. Valitti omaa pahaa oloaan. Opiskellessani mulla oli koko ajan huoli siitä mitä kotona oli sattunut ja tapahtunut. Molemmat mätkivät ja nokkivat toisiaan. Isän ryyppyputket kestivät jo viikosta pariin.

Viinasta oli tullut isäni elämän tärkein asia. Ja viinapiru otti isää vain tiukempiin pihteihin.

Isä sotki paikkoja ja loukkasi itseään holtittomaksi muuttuneen juonnin aikana. Kerran löysin hänet tajuttomana, kun hän oli lyönyt päänsä. Isä ei pystynyt koskaan itse lopettamaan juomistaan. Al-anosta ja katkoista oli vain hetkellinen laastariapu. Raitis jakso kesti enintään  puoli vuotta.

Valmistujaisteni aikaan äitini oli toipumassa leikkauksesta mun luona opiskelijakämpässä. Kun äiti palasi kotiinsa, siellä oli aivan kamala siivo. Sekä kämppä että isä oli ihan räävittömässä kunnossa. Se oli viimeinen niitti äidille. Tuli jälleen tappelut. Vaatteet lensivät pihalle. Siitä tuli lopullinen avioero. Isä oli tuhannen päissään koko ajan sen jälkiin.Isä oli niin sekaisin ettei edes tajunnut, kun soitin vanhempien ero iltana äidille ambulanssin.

Omat huolet kasautuivat: valmistujaiset, ero, isän ryyppyputki. Isä uhosi, että pidäpä tyttö kuule valmistujaiset muualla. Kutsukirjeet olivat jo lähteneet. Koko se kuukausi oli itkua ja stressiä. Isä oli lopulta valmistautumisjuhlissa. Kännissä.

Olin kotona sen valmistautumisen jälkeisen kesän. Siivosin, laitoin ruokaa. Isä vetosi sääliin. Auta nyt isää vähäsen: ”on niin vaikeaa ja surkeaa”

Äiti yllättäen ymmärsi mua vaikeina aikoina. Antoi tuen ja lohdutti. Äiti oli muuttanut lopullisen eron jälkeen omaan asuntoonsa mun valmistumisen aikoihin. Silloin äiti huolehti ja soitteli musta. Sillloin puhuimme ensi kertaa syvällisesti. Tajusin että tässä on vihdoin se äiti, jota olen aina kaivannut rinnalleni. Sitten syksyllä löytyi uusi kumppani, jota äiti salasi multa. Omalta lapseltaan. Kuulin ulkomaalaisesta miesystävästä serkulta. “ Teidän äidilläkö on uusi mies.”

Äiti on myöntänyt ettei osannut kantaa vastuuta meistä lapsista. Ettei se osannut ja jaksanut olla edes kelpo äiti. Sen oma elämä jäi elämättä isän kontrollin alla, sen omat tunteet jäivät vaille vastakaikua. Mun ja äidin vähäisille yhteisille äiti ja lapsi -shoppailureissuille tuli loppupuolella yllättäen aina joku uusi mies. Ne jutut mä jouduin salaamaan mun isältä, ettei se ryyppäis entistä enemmän.

Tää on mun kovin äitikipupiste: Mä olin pohjalla matkalla taas nuorisopsykiatriselle. Äidin piti tulla saattamaan mua osastolle. Mutta samaan aikaan äidin uus ulkomaalainen miesystävä makasi myös sairaalassa. Se oli äidille tärkeämpi sairaalavierailun syy kuin oman tyttären pahanolo. Siinä tajusi että oma tytär hävisi uudelle miesystävälle. Nyt ja jatkossa.

Kun aloin lohduttomassa tilanteessa  toivoa isän kuolemaa, se oli itselle kova paikka. Epätoivon hetki. Säikähdin sitä ajatusta. Kuolema olisi kaikille niin helppo ratkaisu. Isä löydetään mielikuvissani kuolleena kotoaan. Joko poliisit tai pikkuveljeni löytävät.

Isä sai mun valmistumisen jälkeen aivovamman ja juominen loppui 8 kuukaudeksi. Isä oli masentunut ja yksinäinen. Hän oli jo valtavissa veloissa. Kaikki omat rahat oli mennyt viinaan. 100 euron arvopuukot olivat vaihtuneet yhteen viinapulloon. Oli raskasta seurata vierestä kuinka isä pilasi loppuelämäänsä. Hapuilu normaaliuuteen oli koko ajan vaikeampaa.

Vielä löytyi isällekin uusi nainen. Isä puhui pitkästä aikaan järkeviä, jopa syvällisiä. Seuraavana kerralla kun isä soitti, tuntui että nyt ei kaikki ole kunnossa. Isällä meni kuitenkin liittymä kiinni maksamattomien laskujen vuoksi. Kolmeen päivään isään ei saatu yhteyttä. Sunnuntai-iltana pikkuveli soittaa kesken mun pitkän kaverijutustelun: Isä oli löytynyt kuolleena kotoaan.

Kuolema oli valtava shokki. Asiat olivat tapahtunut juuri sen mukaisesti kun olin kuvitellut. Hämmennyin lisää, kun elämä hautajaisten jälkeen tuntui helpottuvan. Ehkä on parempi että kävi niin kuin kävi. Säälittävä rämpiminen olisi alkanut muutoin uudestaan. Kuviot olisivat taas toistuneet.

Isällä oli juomisessa oma rytmi tissuttelusta kohti överiä. Loppuaikoina tahti ja rytmi olivat jo sellaista, että aloin jo miettiä että miten sen kroppa oikein kestää. Ei isästä olisi koskaan tullut enää selvää isää. Eikä isällä ei ollut enää voimia. Firma konkurssissa, vaimo lähtenyt omille teilleen, lapset kasvaneet ulos kodista.

Vaikka isä on kuollut ja voisi ajatella, että mun suhde äitiin olisi syventynyt, ei asia niin kuitenkaan ole. Mulla on yhä päällimmäisenä pinnalla katkeruuden tunne siitä, että äiti ei jaksanut välittää meistä lapsista. Mua kaivertaa syvältä ajatus siitä, että en saanut tarvitsemaani äidinrakkautta kuin sen yhden erityis kuukauden verran.

Mulla on ikävä isää. Mutta ei sen juomista. Mä on ollut ja oon aina isän tyttö.

Jälkikirjoitus: Mulla on onneksi aina ollut taito puhua ja purkaa. En ole suostunut olemaan hiljaa. Oon seiskaluokasti asti jutellut ainajollekin aikuiselle jonkinmoisessa terapiassa. Sosiaalitoimen ja YTHS:n kautta, nuorisopsykiatrisen tai mielenterveystoimiston kanssa. Vaikeimmat asiat on käyty läpi.

Mulla on vahva itsetuntemus. Oma tulevaisuususkoni on nyt vahva. Mua kiinnostaa toimia jatkossa kokemusasiantuntijana. Ensiksi musta tulee mielenterveyteen suuntautunut lähihoitaja. Sitten mä haluan erikoistua psykiatriseksi sairaanhoitajaksi. Ja päätyä jonkin myöhemmin sortin terapeutiksi. Sitähän mä olen aina kotonakin ollut.

Vihdoin mun elämä kantaa.