Jäähyväiset

Aistin, että jotain meillä on nyt vialla. Isä pitää itkevää äitiäni kädestä kiinni. Näen, että isänkin silmät ovat kostuneet, mutta hän koittaa olla vahva. Minut pyydetään istumaan pöydän ääreen. Ajattelen mielessäni, että porukat varmaan kertovat, että ne eroavat. Olin monen viikon ajan huomannut, etteivät asiat olleet kunnossa. Kun menin yllättäen olohuoneeseen, vanhempani lopettivat puheen kesken lauseen, keksivät äkkiä jotain uutta sanottavaa. Äiti meni aina toiseen huoneeseen puhumaan puhelimeen ja puhelun loputtua pyyhki silmiään. Isä ei nukkunut öisin. Hän käyskenteli asunnossa levottomana ja huokaili niin, että pelkäsin välillä hermostuvani siihen puuskutteluun.

Äiti aloittaa lauseen ”me haluaisimme kertoa sinulle jotain…”. Ajattelen olevani valmistautunut uutiseen, mutta kun lause jatkuu, huomaan että tähän uutiseen ei pysty kukaan valmistautumaan. Äiti kertoo, että hänellä on syöpä. Kaikki puhe tuon sanan jälkeen on kuin puuroa, kuin en enää kuulisi ääniä tai ymmärtäisi sanoja. Näen isän ja äidin ilmeet, näen miten isä edelleen pitää äitiä kädestä kiinni. En pysty olemaan tässä huoneessa. Haukon ilmaa ja syöksyn omaan huoneeseeni. En tiedä miksi, mutta tuntuu hyvältä mennä peitonalle piiloon. Nyyhkytän, tärisen ja hoen, ettei se ole totta. Tämä ei ole totta.

Totta se silti on. Äidin syöpä on aggressiivinen. Hänelle aloitettiin välittömästi hoidot ja niin hullua kuin se onkin, tuntui että ne hoidot tekivät äidin sairaaksi. Sytostaattihoidoista äidillä tuli kovat pahoinvoinnit. Hän oli niin uupunut jokaisen sairaalassa käynnin jälkeen, että sääli on lievä ilmaisu mitä tunsin äitiä kohtaan. Vietettiin kevättä, luonto puhkesi kukkaan, mutta äiti vaan kuihtui. Hoidot turvottivat äitiä ja sai hänen kasvonsa näyttämään omituisille. Äidin hiukset olivat lähteneet ja ennen niin kaunis äitini oli muuttunut vieraan näköiseksi. Isälle äidin sairaus oli kova paikka. Hän joutui vastuuseen kaikesta arjen pyörittämisestä ja samaan aikaan hän suri äitini tilannetta. Elättelimme silti toivoa. Vietin monta iltaa googletellen syöpähoitoja ja kokemuksia, olin varma, että äiti selviää.

Mutta yhtä lailla kuin uskottelin ettei syöpä ole totta, uskotteluni äidin paranemiselle mureni päivä päivältä. Kun äidille kerrottiin, että hänellä on elinaikaa korkeintaan puolivuotta, olin aivan rikki. Kun äidin sisuksissa velloi syöpä, minun sisuksissani velloi pelko ja suru. Olin toivoton. Äidin viimeiset ajat olivat elämäni hirveintä aikaa. Vihasin sairaalaa, mutta minun oli pakko mennä sinne. Joka ikinen kerta, kun astuin äidin huoneeseen ja näin väsyneen äitini, kysyin itseltäni ”mitä pahaa olemme tehneet, että meille kävi näin”.

Elin koko ajan epäuskon ja odottamisen äärellä. En tahtonut uskoa, että äiti kuolee, mutta odotin milloin niin käy. Kuulin kun isä sanoi puhelimessa ”hän on niin kipeä, että olisi armeliaampaa kuolla pois”. Olin vihainen ja silti samaa mieltä. Minustakin tuntui, että äitini oli jo poissa. Kipulääkkeissä nukkuva äitini oli kuin varjo entisestään. Joskus mietin, että ei olisi kannattanut edes mennä sairaalaan äitini luo, vaan muistaa hänet omana iloisen itsenään. Toisaalta en olisi ikinä antanut itselleni anteeksi, jos äiti olisi ollut yksin viimeiset hetket.

Äidin viimeinen päivä ei unohdu minulta koskaan. Äidin silmistä oli kadonnut viimeinenkin elonkipinä. Lääkärit olivat varoitelleet jo pari päivää, että viimeiset hetket ovat käsillä, joten tiesimme hetken tulleen. Elokuvissa ihmisten kuolema on aina jotenkin hirmu teatraalinen, mutta kun äitini kuoli, hän vain lopetti hengittämisen ja nukkui pois. Olin itkenyt niin paljon surun ja pelon vuoksi, että sillä hetkellä, kun äiti oli poissa, ei kyyneleitä enää tullut. Olin niin pohjattoman surullinen, etten voinut edes itkeä. Saimme hyvästellä äidin rauhassa. Hänelle tuotiin kaunis valkoinen peitto, kynttilä ja valkoinen ruusu. Äitini ei näyttänyt nukkuvalle, hän näytti oudolle, jopa pelottavalle. Oli helpottavaa päästä ulos sairaalasta.

Kotimatkalla emme puhuneet isän kanssa mitään. Hiljaisuutta kesti koko illan ja vasta seuraavana aamuna isä ilmoitti sukulaisille äidin nukkuneen pois. Suku toi ruokaa, toi kukkia. Käski pyytämään apua ja olemaan yhteydessä, mutta samaan aikaan meitä kohdeltiin kuin spitaalisia. Kuin suru tarttuisi. Äiti sanoi jossain vaiheessa sairastamistaan, että hänen ystävänsä ovat kaikonneet, että ihan kuin syöpä tarttuisi. Samaa ajattelin surusta.

Äiti oli loppuvaiheessa sairauttaan kirjoittanut minulle kirjeen. Hän oli pyytänyt isää, että isä antaisi kirjeen minulle jouluna, jos äiti ei joulua näkisi. Äiti on poissa, mutta hänen muistonsa elää. Äidin kirjeessä on monta fiksua ja lohduttavaa lausetta. Minä selviän tästä ja samaa uskoo äiti.

”Rakas Olli.

Äiti on nyt poissa, mutta muista, että tulen aina rakastamaan sinua. Olen niin pahoillani, että syöpä voitti ja minä hävisin taistelun. Minä hävisin, mutta rakas sinä olet vielä voittaja. Sinä voit herätä aamulla linnunlauluun, nähdä tähdenlennon ja kokea ensirakkauden. Sinä voit hymyillä, kokea seikkailuja ja oppia joka päivä uutta. Sinä olet nähnyt elämän varjopuolen ja tiedät, että ilman valoa ei olisi varjoja. Sinä elät valossa, olet vahva ja selviät mistä vaan. Älä mieti mitä sinulta puutuu, mieti mitä sinulla on. Näe joka päivä maailmassa jotain kaunista, kyseenlaista asioita ja tee kaikkesi ollaksesi onnellinen. Minä toivon sinun elämääsi pelkkää hyvää, mutta myös sopivasti haasteita, että muistaisit miten onnekas ihminen on, kun hänellä on kaikki hyvin. Älä kadota valoa sisältäsi. Olet täydellinen. Olet selviytyjä. Olet rakas.

Äiti”