Juhannusmuisto

Siitä juhannuksesta on jo kaksikymmentä vuotta. En ole puhunut näistä asioista juuri kenelläkään paitsi silloin äidille ja poliiseille. Sinä juhannuksesta edes omat kaverit eivät uskoneet mua. Että niiden paras kaveri yritti känniraiskata mut mökin parvella. Kaikki olivat toki päissään. Olin mäkin. Mutta ei se tarkota että silloin toinen voi tunkea elimensä mihin vain haluaa ja milloin haluaa. 

Tuona juhannuksena tilanne osoitti mulle mun paikkani ja porukan nokkimisjärjestyksen. Pahinta oli se että mä jäin ja mut jätettiin yksin. Onneksi äitini uskoi mua ja hänen avullaan tein rikosilmoituksen. En siksi että syyllinen tuomittaisiin vaan siksi etten tuomitsisi itse itseäni loppuelämääni. Mä en aio syyllistää itteäni ja miettiä että annoinko mä vääriä signaaleja. Mä en suostu uhriutumaan ”mä luulin että sä halusit sitä myös” tarinaan. En mä halunnut. 

”Uhri ja epäilty jäivät ystäviensä mökille luo yöksi ja kävivät samaan parvisänkyyn nukkumaan saunarakennukseen. Yön aikana epäilty kosketteli unessa ollutta uhria sukupuolielimen alueelta työntäen sormensa sinne. Uhri siirtyi tilanteessa kauemmaksi epäilystä ja nukahti uudelleen. Tämän jälkeen epäilty yritti työntyä uhrin sukupuolielimeen omalla sukupuolielimellään. Uhri työnsi tuomitun pois käsillään ja kirosanoin. Seksuaalinen lähestyminen loppui tähän. Uhri nukkui parven patjoilla aamuun asti. Uhrin ystävät eivät uskoneet uhria ja epäilty kielsi kaiken tapahtuneen vedoten sekä huonoon muistiin että humalatilaan.”

Miksi miesten on vaikeaa ymmärtää että ei on ei kaikissa tilanteissa. Vaikka kuinka lippu olisi tangossa ja vaatteet vähissä. Mua säälittää kuinka moni tyttö tulee yhä viikonloppuisin känniraiskatuksi. Nuoret käpertyvät itsesääliin ja itsesyytäksiin: ehkä se ei ollutkaan niin paha juttu kun ei fyysisesti satutettu. Tai ainakaan sitä ei muista, jos sattukin.

Mä olin koko sen kesän ahdistunut ja uneton juhannuksen jälkeen. Syyttelin itseäni. Ilman viisasta äitiäni ja ymmärtävää psykologia mä olisin säilönyt sen paskan olon, vihan, pelon, voimattomuuden ja haavoittuvuuden itseeni.

Se että toinen heilutti pippeliään muutamia minuutteja väärään aikaan, jätti muhun vuosien jäljet. Onneksi mitään pahempaa ei ehtinyt tapahtua. Olen kuullut aikuisena huomattavasti karmeampia parisuhdeväkivalta  ja -raiskaustarinoita. Niissä raiskauksen uhri kantaa häpeä- ja kipumuistojaan loppuelämänsä. Raiskaaja saattaa päästä parin vuoden ehdollisella. 

Toisen mitätön kännimoka on silti mulle joka vuotinen juhannuskipumuisto. Onneksi tilalle on tullut perheen myötä myös onnellisempia muistoja.

Someliike #metoo tuli oikeaan aikaan. Toivottavasti tämä julkinen keskustelu häiriköinnistä ja seksuaalisesta väkivallasta pelastaa monen nykytytön vaikkapa siltä känniraiskaukselta. Omalle tytölleni on olen opettanut kehon itsemäärämisoikeutta sekä rohkeutta pyytää apua jos sellaista tarvitsee. Syyllisyyden ja häpeän tunteet estävät turhaan uhria hakemasta apua. Julkinen selvittely keskittyy vielä yhä liiaksi uhrin vastustelutoimiin kuin tekijän vallankäyttöön.

Seksuaalinen väkivalta on pakottamista johonkin seksuaaliseen tekoon, johon toinen ihminen ei ole suostuvainen.  Väkivalta ja häiriköinti on vallankäyttöä ja alistamista, joka voi vahingoittaa kokijan toimintakykyä, elämänlaatua ja seksuaalisuutta.