Facebook
Facebook
Instagram

Kuka kertoisi rakkaudesta

Olen hulluna rakkaustarinoihin. Kysyn aina pariskunnilta, miten teidän suhde alkoi ja kun kuulen ihmisten kertovan mystisestä kohtaamisesta, siitä kuinka uutuuden huumassa kiima vie järjen, nälän ja ajantajun. Kuinka tuntuu, kun olisit saapunut kotiin ja löytänyt puuttuvan palasen. Olen haltioissani. Siltähän se tuntuu, pohtii yön pikkutunteina, miten joku voikaan olla kuin minulle tehty. Sitä leijuu omassa pikku kuplassaan seurana kumppani, jota koko elämän on odottanut.

Aina sitä ihmettä ei edes odota, rakkaus marssii päättäväisesti elämään juuri silloin kun sitä vähiten ajattelet. Silti, aina ja joka kerta se tuntuu yhtä upealle. Sitä valvotaan yhdessä yöt rakastellen ja jutellen. Olet hurmioissaan siitä, kuinka joku jaksaa kuunnella kertomuksia elämästäsi. Saatat ajatella, hänen kanssaan on parempi puhua kuin kenenkään muun.

Kuluu hetki aikaa. Alkuhuuman onni ja ihanuus on laantunut. Käsi kädessä ei tarvitse kävellä koko ajan. Nukkuminenkin on itseasiassa kivampaa, kun toinen ei ole koko ajan iholla kiinni. Jatkuvan rakastelun sijaan yöllä nukutaan ja keskustelutkin alkavat olemaan ”mitä katsotaan Netflixistä” luokkaa. Arki on astumassa kuvioon ja nyt punnitaan jäädäkö vai lähteä.  

Tässä vaiheessa se olisi helppo lähteä. Etenkin jos kumppanista on paljastunut ärsyttäviä piirteitä. Jos taas kaikki tuntuu edelleen epätodellisen ihanalle, sitä jää ja tietämättään kirjoittaa elämän kanssa sopimuksen yhdensortin elinkautisesta. Ei ole huumaa, on luotto ja turvallisuus. Ei voisi paremmin mennä.

Perjantaina kaupassa katsellaan otetaanko kotimaisia vai ulkolaisia tomaatteja. Tehdään pizzaa ja kaikki on mallillaan. Uskallan vähän mököttääkin, kun kumppani ottaa liian monta olutta ja kumppani taas uskaltaa ottaa ne… Tehdään sitä ruokaa, kinastellaan, että kuuluuko ananas pizzaan. Nauretaan, on hauskaa. Sinä juot niitä oluita, huomaan, että humallut ja tavallaan sekin viehättää. Olet erilainen kuin ennen. Äänenvoimakkuus kohoaa, eleet suurenevat ja olemme kuin ilotulituksen huippu kohdassa. Sitä lähes pidättää hengitystä kaiken odottamattoman keskellä.

Yhtä nopeasti kun tunnelma nousee, se myös muuttuu. Sanon jotain mitä en edes enää muista. Sinä suutut ja nyt jos koskaan tuntuu, en tunne sinua. Huudat, tartut minua hiuksista kiinni. Etkö helvetti tajua, idiootti. Suutun sinulle. Koitan lähteä luotasi pois. Riuhtaisen käteni irti ja silloin sinä teet jotain mitä en olisi voinut ikinä uskoa. Lyöt minua. Lyönnin jälkeen tuntuu kuin irtautuisin ruumiistani. Katson sivusta kahden ihmisen huutoa. Nainen itkee, mies levittelee isoeleisesti käsiä, kävelee hermostuneesti ympäri huonetta. En muista sanoja lyönnin jälkeen. En muista sanoitko hyvää yötä tai mitään. Herään aamulla ja luulen nähneeni unta.

Katsot aamulla minua silmiin. Olet katuva. Tänään on sinun vuorosi itkeä. Halaat, pyydät anteeksi. Vannot ettet enää ikinä tee niin. Mietin, että ehkä vika on minussakin. Olinhan ärsyttävä. Huusin minäkin. Syytetään kilpaa alkoholia, et sinä selvinpäin olisi. Tunnen itseni syylliseksi, sinä olet syyllinen ja molempia kaduttaa. Iso mies itkemässä anteeksipyyntöä, siinä on jotain alkukantaista.

Katumus on pirun hyvä kannustin seurusteluun. Se pakottaa yrittämään tekemään kaikkensa. Olemaan tavallista lempeämpi ja hellempi. Katumus on oikea suurenluokan itsepetos. Olemme päät pensaassa ja sokeasti kuljemme parisuhdetta eteenpäin, vaikka jokainen kuvion ulkopuolinen sanoisi, lähde pois. Rakkaus saa pahimmillaan puolustelemaan toista ja pahin tapa millä se tapahtuu, on vaieta. Kärsiä yksin. Yksinäisyys ja puhumattomuus ovat nimittäin tae sille, ettei takuulla kukaan puhu sinulle järkeä. Ei kukaan muu kuin sinä itse ja voi luoja, ei saisi käydä ikinä järkipuheita oman itsensä kanssa. Kohta tilanne on siinä pisteessä, ettet enää tiedä mikä on totta ja mikä ei.

Lyöminen toistuu. Kuviosta tulee kuin perinnetanssi jossa osapuolet tietävät jokaisen askeleen millin tarkkaan. Tanssi ei ulkopuolisille kuulu ja se toistuu ja toistuu niin kauan, kun uskallat rikkoa perinteen

Mutta perinteiden rikkominen ei ole helppoa. Opittu tapa on opittu tapa, oli se hyvä taikka huono. Kun valheessa ja pelossa elää tarpeeksi kauan, tulee siitä normia. Asioiden sietäminen on hiljainen hyväksyntä. Olisikin niin, että olisi huonosti koko ajan, mutta kun ei. Hyvät hetket ovat satumaisia, huonot hetket ei. Vaakakuppi ei ikinä kallistu liian huonon puolella ja pohdin joskus, laskelmoitko pahan määrän.

En tiedä enää mitä on jäljellä. Pohdin voisiko alkuhuuman ja onnen saada takaisin. Voisiko turvan rakentaa uudelleen. Olen jumissa pelon kanssa ja ainut kipinä mikä minut pitää järjissään on toivo paremmasta.

Rakastan kuunnella rakkaustarinoiden alkuja, mutta pitäisi joskus kysyä miten tarina päättyi? Saada niistä voimaa omaankin The endin kirjoittamiseen. On turhauttavaa, kun oma elämä on tyhjä sivu jonne ei tiedä mitä kirjoittaa.