Kympin tyttö

Tämä on tunnollisen tytön ei niin tyypillinen tarina. Sillä ei ole selkeää alkua tai loppua. Keskikohdat ne vasta hämäriä ovatkin. Silti jotkut muistot ovat teräviä ja kipeitä. 

Vuosi vuodelta keräsin lapsena itseeni painolastia. Nostelin reppuuni kiviä. Kannoin niitä mukanani hampaat irvessä. Kotiin kannoin kokeista silti kymppejä.

Muistoni ovat sekoittuneet mielikuvista, arkihälystä ja käännehetkistä. Ensimmäiset raskaammat muistot alkavat pieleenmenneistä kokeista. Kympin tyttönä kasit olivat kova paikka. Yläasteella kuuntelimme vaihtoehtomusiikkia, värjäsimme hiukset, tuunasimme vaatteet. Silti olin urheilullinen ja tunnollinen. Kympit vaihtelivat yhä ysien kanssa. 

Lukiossa joutui jo pinnistelemään. Ensimmäisen kerran masennus iski abivuonna. Ajattellin olevani huono ja arvoton. Uuvuin tunnollisuuden ja itsesyytösten ristituleen, mutta kokosin itseni kirjoituksiin. Kirjoitin viisi laudaturia.

Pelkäsin sosiaalisia tilanteita kuten esitelmien pitämistä, vaikka olin varsin reipas tyttö. Ennen kaikkea pelkäsin epäonnistumisia ja mokaamisia. Peitin kuitenkin kaiken reippauden ja tekohymyn taakse. Minulla oli jo lukiossa jonkin sortin poikaystävä. Kävin juoksemassa ja salilla, koska halusin näyttää hyvältä ja hoikalta. Terveydenhoitajan ja psykologin luona vetosin rutiininomaisiin huolitiedustelin vain normaaleina koulu- ja tulevaisuudenpaineina. Hymyilin niin kauniisti kuin vain osasin.

Yliopisto-opiskelujen haalariaikaan olin menossa jo hyvää vauhtia kohti kielekettä. Vertailin itseäni jatkuvasti toisiin. En ollut enää pärjääjien kärkikolmikossa. Tenttikauden jälkeen seurasivat kosteat baari-illat. Pitihän tyttöjen hieman irroitella. Näyttää että ollaan tässä muutakin kuin kilttejä suorittajia. Ollaan haluttavia naisen alkuja.

Purkautuneen kotikylän parisuhteen jälkeen kynnys yökumppanille ei ollut enää järin korkealla. Kaipasin kosketusta ja huomiota. Yöt menivät turrana teeskennellyssä hurmiossa. Metsästin jotain, jonka oli jo kadottanut. Kaipasin lapsuuden menetettyä keijupölyä. Iloa ja välittämistä. Ei sitä baareista löytynyt. En sitä opiskelusta saanut.

Kun opiskelu hyytyi masennukseen, asiat alkoivat lykkääntyä ja hankaloitua. Vatvoin koulu- ja suhdeasiota niin paljon, että jumiuidun iltaisin ja viikonloppuisin yksiööni. Opiskelukaverit valmistuivat ja muuttivat toisaalle. He löysivät vastinpareja ja putkauttelevita lapsia. Minä jähmetyin kokonaan.

Tukea, turvaa ja tahtoa hain psykoterapiasta. Jopa suljetulta osastolta. Elämänhallintaa kuntoutuksesta. Silti nykyisyys ja tulevaisuus alkoivat muuttua pimeäksi kauhukertomukseksi. Sellaiseksi jota en enää halunnut elää. Jota en jaksanut elää. Olin niin loppu. Kaikki vaikutti merkityksettömältä. Näin itseni rumana ja laiskana epäonnistujana.

Apunani ravasivat vanhempani, vapaaehtoiset tukihenkilöt ja ne muutamat jäljelle jääneet opiskeluajan herkkisystävät. Jotenkin kompuroin jalkeille. Kun pääsin jaloilleni, alkoi taas levottomuus. Sekoilin arjessa ja jätin lääkkeet välillä syömättä. Ajatukseni kiersivät yhä kehää. Ne olivat kuin itse asetettuja hiirenloukkuja, joiden ansaan jäin vain minä itse. Kehä pieneni ja pieneni. Loukut naksahtelivat.

Eräänä iltana en enää muistanut, mitä olin ottanut. Viinaa, kipulääkkeitä ja mielialalääkkeitä. Vatsahuuhtelu auttoi, mutta mieli ei ollut osastoilla huuhtoutunut vielä puhtaaksi. Jäljellä oli yhä enemmän ahdistuskarstaa kuin toivon merkityshippuja.

Syitä masennukseen ja itsetuhoisuuteen etsittiin kaamosväsymyksestä, ylisuorittamisesta, paniikkioireista, unettomuudesta ja opiskeluajan humalahakuisuudesta. Lapsuudessani ei ollut mitään yksittäistä traumaa. Ei ollut väkivaltaa, avioeroa, sairautta. En ollut menettänyt ketään todella läheistä. Minua ei ollut hyväksikäytetty, olin itse vain välillä opiskeluaikana holtiton. Ainoa mikä minua vaivasi oli riittämättömyys. Itseviha.

Jossain vaiheessa tulivat kyyneleet. Tulivat toivoa antavat biisit. Tulivat pitkät kävelyreissut. Sisältäni löytyi arvottomuuden ja mädän joukosta myös sisua. Sisua ja perkelettä. Pyristelyä irti itse luodusta moskasta. Liian korkeasta vaatimustasosta.

Kiitos teille kaikille, jotka pysyitte rinnalla, vaikka huidoin teitä etäälle niin terävillä sanoilla kuin saksilla. Kiitos Jenni Vartiainen. Olit lohtumajakkani pimeissä kausissa. Myös Jenni on ollut kympin tyttö. Kiltti, tarkka ja tunnollinen. Tyttö joka ei tipahtanut tyhjyyteen muutosten edessä. Tyttö joka loi polkunsa uudelleen. Tyttö joka välitti itsestään ja unelmistaan.

Mikä vaan peti käy. Vaadi en mitään upeaa. Lähdetään heti vaan. Mun haavaani parantamaan. En mieti kuinka nyt käy ja kuka kaipaa. Toivoa ei näy, huojun tähän iltaan.

Vaikka olen keskeneräinen, en ole valmis täältä poistumaan.Juuri kun on meno käynyt elämältä maistumaan. Mä en haluu kuolla tänä yönä. Mä en haluu kuolla tänä yönä

Tämä ilta kävellään käsi kädessä. Ihmisten edessä. Älä sinä muiden katseista välitä. Sillä me ollaan nyt yhdessä.

Tältäkö se tuntuu, kun löytää oikean. Tältäkö se tuntuu kun sua suudellaan Tältäkö se tuntuu kun painajaiset katoaa. Ota mut syliisi ennen kuin mun maailmani taas hajoaa.

Näin minä Jenni kuulin laulusi, koin ja elin ne matkallani. Kiitos Eetu. Rakkaus on todellakin parasta terapiaa. Kiitos Kaisla ja Kiira. Syntymänne sytyttivät taas  toivon ja voiman minussa. Teidän ei tarvitse koskaan olla kympin tyttöjä. Elämä ei ole suorittamista, se on enemmän läsnäoloa. Kasin maailma on ihan kaunis ja riittävä.