Minne koulu on matkalla?

Mikä nykykoulua ohjaa? Mikä on se muutos joka koulussa nyt tapahtuu. Uusikylän mukaan ainakin Suomi nousuun -hokema. Siinä koulun tehtävä on tuottaa osaajia työekämän tarpeisiin.  Koulu on aina aikansa lapsi osana yhteiskuntaa ja sen todellisuutta sekä arvomaailmaa. Kari Uusikylä oli Oulussa puhumassa Tukemo-hankeen päättäjäisissä 4.5.2016

Kriittisessä kirjallisessa alustuksessa Uusikylä huomautti kuinka ”Maailman parhaan” koulutuspolitiikan maassa kouluja kurjistetaan leikkauksin. Medianäkyvyyttä ja sponsoreita saa, jos lupaa luoda älylaitteilla kuorrutetun hauskan ja tehokkan koulun. Harva puhuu yhteiskunnan kovien arvojen ja kotien hädän tuhovaikutuksista oppilaiden mielenterveyteen ja opiskelukykyyn.”

Uusikylä palauttaa nykyajan uuslöydöt Matti Koskenniemen didaktiikkaan. Uusikylä huojattaa että opettamiena, opiskelu ja oppiminen ovat eri prosessaja. Hän muyös muistuttaa koskenniemeläisenä että  opetusmuodoissa pitäisi olla tasapaino (opettaja-, oppilas-, yhteisö- ja ilmiölähtöisyys) ”Opettaminen on Interaktioiden sarja, jossa tavoitteen eheä persoonallisuus ja kasvu.”

Eheä kokonaispersoona. Parasta mitä koulu voi yhteiskunnalle antaa, on herättää oppilaissa myönteistä itsenäistä halua opiskella, keskustella, löytää itsensä ja erityiskykynsä sekä elämän mielekkyys. Ihminen, jonka mieli on avoin, joka on valmis kasvamaan itsenäiseksi persoonaksi, luovaksi kyseenlaistajaksi, parhaimmillaan viisauden etsijäksi.

Ilmiöoppiminen on Uusikylän mukaan samaa didaktiikkaa uusissa kuosissa. ”Ilmiöoppiminen, tietotekniikan opetuskäyttö, oppimispelit ja joustavat opetustilat kuuluvat nykykouluun. Mutta kun guru julistaa, että pelit voivat sivistää enemmän kuin kieliopin säännöt, on syytä herätä.”

Kenen ehdoilla yhteissuunnittelu  lopulta tehdään. Oppilaiden kyky ja valmius suunnitella täytyy huomioida. Ilmiöoppimisprojekti OPS2016:ssa vastaaa oppilaan viikoittaista oppimäärää.

Ilmiöpohjaisuus nojaa itseohjautuvaan oppijuuteen eli konstruktivismiin, joka tuli pinnalle 90-luvulla. Siitä on tiedon konstruointi, aktiivisuus ja oma ajattelu ovat pysyneet osaamiskeskustelun pinnalla.

Uusikylä kaipaa kouluun oppilaiden lumoutumiskokemuksia. Mikään ei korvaa inhimillistä kontaktia ja vuorovaikutusta vaikka elämmekin ”modernissa oppimisympäristössä”, kiteyttää Uusikylä. Hän kertoo  tarinan kuinka huippuälykkäiden tulisi oppia sietämään iloisesti typeryksiä. Yksi hänen haastateltavistaan totesi. ”Koulun tavallisuus pelasti, koska olin niin omituinen.”

Vaikka Uusikylä ei halunnut antaa listoja ja vinkkejä hänen ”Etsitään hyvää, ei lyödä lapsiin. leimoja,  Löydetaään aikaa luvbuudelle ja irrottaudutaan  pakkokilpaillusta, ei ole pakko voittaa.” Mitä sitten kun ei pärjätäkään ranking-listoilla? Mitä sitten kun sopeutujasuorittajat romahtavat.

Mitä tarkoitamme lahjakkailla huippuosaajilla? Löytyykö tilaa kaikille erikoisuuksille ja ykslilöille tulospaineen ja kiireen alla.

Uusikylän on tunnistanut tarkkailuissaan ja kirjoissaan kuin oppilaille on tärkeää se että heitä arvostetaan. Joku  näkee heidän kykynsä, arvostaa ja tukee heitä. Välittää, huomaa.Pienellä voi saada hyvää aikaan oppilaan tulevaisuuden valinnoissa.

”Antakaa kaikkien oppilaiden rakastua johonkin. Intohimon kohde voi löytyä pienestä kannustuksesta. Ihminen oppii mitä tahansa kun rakastaa jotain asiaa riittävästi”.

Tästä esimerkkinä Uusikylä kaivaa mukaansa ottamansa klarinetin, jonka soittamisen hän aloitti uudelleen eläkeläisenä. Hän vastaa intohimokysymykseen jazzahtamalla.