Facebook
Facebook
Instagram

Minuutta rakentamassa

Vappuna 2006 soitin itkuisen puhelun isälleni. Menneisyyteni oli saanut minut viimeinkin kunnolla kiinni. Ensimmäinen reaktioni oli pyytää isältäni anteeksi kaikkea sitä vaivaa mitä olin aiheuttanut olemalla olemassa. Jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka synkästi tämä soitto kertoo siitä, mikä meni pieleen elämäni alusta pitäen.

Synnyin vuonna 1980-luvun alussa kahden opiskelijan esikoiseksi. Vanhempani olivat menneet nuorena naimisiin, eivätkä he olleet aikoneet hankkia lapsia. Minä kuitenkin ilmoitin tulostani jo varsin pian suhteen alussa. Koska vanhempani olivat onnellisia yhdessä, minut päätettiin pitää.

Olen monta kertaa miettinyt itse, oliko tämä vanhemmiltani oikea päätös. Vielä useammin olen miettinyt, kuinka pielessä oma ajatteluni olikaan. Pohdintani siitä, että minun olisi parempi ollut jättää syntymättä, kertoo minulle paitsi syvästä masennuksestani myös kokemuksestani että olen jäänyt vaille rakkautta.

Vanhempani erosivat, kun olin puolitoistavuotias. Äitini ei oman raskaan henkilöhistoriansa takia kyennytkään olemaan täysipäiväinen vanhempi. Puolen vuoden äidin kanssa asumisen jälkeen vanhempani päättivät yhteisesti, että isäni ottaa puolestaan lähivanhemmuuden. Kotini ja lähivanhempani muuttuivat siis kaksi kertaa ennen kuin olin täyttänyt kolme vuotta. Tämä on ensimmäinen syvä trauma, joka on vaatinut minulta myöhemmin paljon puimista ja ymmärtämistä.

Isäni oli vastuuntuntoinen, mutta empatiakyvytön vanhempi. Hänelläkin oli omassa perhetaustassaan mustia kohtia. Esimerkiksi isoisäni väkivaltaisuus ja alkoholin käyttö. Olen sen suhteen onnekas, että en ole isäni taholta koskaan kokenut samaa väkivaltaa, mitä hän itse koki lapsuudessaan.

Melko pian yhteiselomme jälkeen isäni elämään astui uusi puoliso. Isäni uusi puoliso suhtautui minuun aluksi erittäin positiivisesti, vaikka kasvattikin minua ankarasti. Kun ensimmäinen sisarpuoleni syntyi, asemani perheessä muuttui. Olin äitipuolelleni ”ylimääräinen”. Tämän dilemman kanssa kamppailin ja kipuilin koko lapsuuteni ja nuoruuteni.

Eriarvoinen asemani äitipuoleni silmissä näkyi enemmän tai vähemmän kaikessa. Hän oli esimerkiksi erittäin mustasukkainen, jos isäni vietti aikaa vain minun kanssani. Hän painosti muutaman kerran isääni ajamaan minut pois kotoa äitini luo asumaan. Hän syytti erityisesti minua heidän omasta aviokriisistään. Olin kerta kaikkiaan perheessäni ylimääräinen, persona non grata.

Olosuhteet aiheuttivat minulle selittämättömiä pelkotiloja, joiden takia en kyennyt nukkumaan. Kun pyysin, että joku aikuinen tulisi viereeni siihen asti, että saisin nukuttua, siihen suhtauduttiin penseästi, vähätellen ja pilkaten. Tunteiden ilmaisusta nälvittiin ”Oletpa sinä taas herkkä poika itkemään”.

Vähitellen kovetin itseni ja hain hyväksyntää kodin ulkopuolelta. Urheilin aktiivisesti koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Urheilussa ja koulussa pärjääminen muodostui minulle tavaksi lunastaa oikeuteni olla olemassa. En hankkiutunut sen kummemmin vaikeuksiin vaan ylisuoritin ja kovetin itseni. Olin toki herkkänahkainen. Jos joku haukkui minua, käytin toki nyrkkejäni.

En kyennyt lainkaan sietämään epäonnistumista. Jos sain kokeesta 9½, se oli epäonnistuminen, joka harmitti kovasti. Jos ja kun en kyennyt aina olemaan joukkueeni paras pelaaja vaan ainoastaan avauskokoonpanon pelaaja, se kalvoi mieltäni. Parhaiten tämä konkretisoitui, kun minut pudotettiin piirijoukkueleirillä maajoukkuekarsinnasta pois. Epäonnistumisen tunne oli musertaa minut.

Teini-ikäisenä en kyennyt  tasapainoisiin seurustelusuhteisiin. Myöhemmin olen tajunnut, että minussa asui syvää vihaa koko naissukupuolta kohtaan. Pelkäsin myös hylätyksi tulemista. Siksi ”jätin” kaikki potentiaaliset tyttöystävät aina lyhyen seurustelun jälkeen.

Kaikki tämä koettu lähti purkautumaan sisältäni reilu kymmenen vuotta sitten, keväällä 2006. Olin asunut talven erossa tyttöystävästäni, joka opiskeli Helsingissä. Olin itse saanut opiskelupaikan yliopistolta. Talven ja kevään aikana eroahdistus laukaisi minussa masennuksen, josta lapsuuteni käsitteleminen lähti liikkeelle. Vielä kevääseen 2006 asti en itse kokenut että minulla olisi mielenterveysongelmia, tai ylipäätään mitään selvitettävää.

Keväällä minulle varmistui ja selkiytyi, että nyt minun on hakeuduttava terapiaan. YTHS:n psykiatri suositteli masennuslääkkeitä, joista kieltäydyin. Vaadin päästä terapiaan. Syksyllä aloitin terapian, joka jatkui kaikkiaan kolme vuotta. Se oli minulle prosessi, jonka aikana kasvoin aikuiseksi ja rakensin minuuteni uudestaan.

Jälkeenpäin kaikki näyttäytyy loogisena tapahtumien ketjuna, joka on alkanut jo lapsuudessa. Pääosia näyttelivät itseni lisäksi kolme lapsuuteni tärkeää aikuista: isä, äiti ja äitipuoli. Se, että pääsin itsetuntemukseni ja henkilöhistoriani kanssa näin pitkälle, vaati paitsi kolme vuotta terapiaa myös runsaasti itseopiskelua.

Käännyin melkein kahdeksi vuodeksi täysin sisäänpäin. Keskityin vain ”parantamaan” itseni. Luin psykologiaa ja filosofiaa, kieltäydyin lääkityksestä ja odotin jokaista terapiakäyntiä innolla. Olen erittäin onnekas, kun avovaimoni jaksoi olla vierelläni tämän prosessin ajan. Koen, että hän jäi täysin oman kriisini jalkoihin.

Elämässäni vaihteli terapian aikana syvä masennus ja kirkas toivo. Terapiaprosessi eteni nytkähdyksittäin eteenpäin. Hiljalleen opin ymmärtämään omia kipukohtiani ja ihmisyyttä yleensä. Näin paljon alitajunnastani kumpuavia unia, kävin läpi täysin käsittämättömiä tunteita, joiden ymmärtäminen vaati lähes kaiken henkisen energiani.

Puhuin koko prosessin ajan tilanteestani hyvin avoimesti lähipiirilleni.  Sain heiltä yllättävän positiivista palautetta. Muutama miespuolinen kaveri tuli kahden kesken juttelemaan, koska he eivät halunneet puhua omista ongelmistaan julkisesti. Koin, että avoimuuteni auttoi ja hyödytti myös muitakin. Tämä oivallus auttoi itseäni jaksamaan.

Vähitellen oloni parani, eivätkä aallonpohjat eivät olleet enää niin syviä. Mielialani tasoittuivat. Pystyin taas opiskelemaan kohtuullisesti. Asuin taas Helsingissä ja kävin töissä.

Meille syntyi kaksoset vuonna 2010. Omien lasten syntymästä tuli eheytymiseni todellinen lopputesti. En selvinnyt isyyden henkisestä taakasta niin hyvin kuin olisin toivonut.  Olen varma, että ilman terapiaa ja itsetutkiskelua tilanne olisi ollut täysin katastrofaalinen.

Valitettavasti avioliittoni päättyi lopulta eroon. Kävin eron jälkeen itsetuntemuksen viimeistelyleirin eli vielä vuoden terapiaa. Avioerosta selvittyäni ja neljä vuotta terapiassa käytyäni minulla oli vihdoin vahvasti kokemus siitä että selviän.

Olen tutkiskellut itseäni tuhansia tunteja. Hyväksyn itseni ja omat heikkouteni. Koen että heikkouksieni tunteminen on suurin vahvuuteni. Tästä syystä olen etsinyt tapoja päästä jakamaan tarinaani ja kertomaan siitä muille.  Ehkä voin omalla esimerkikkl tuoda toivoa niille, joiden oma henkinen prosessi ei ole vielä alkanut tai on kesken.

“Lapsi rakastaa vanhempiaan yli kaiken. Jos vanhemmat eivät anna lapsellleen riittävää turvaa ja tukea, lapsi ei siltikään lakkaa rakastamasta vanhempiaan. Hän lakkaa rakastamasta itseään.”