Omiensa joukossa

Olipa kerran eräässä lähiöyksiössä päihdepariskunta. He saivat avoliitossaan yhteisen lapsen. Äiti oli koittanut pysyä irti päihteistä, mutta odotusaika ilman viinaa alkoi rassata häntä.Viimein lapsi syntyi ja arki alkoi yksiössä palautua entiselleen.

Porukkaa ja aineiden käyttäjiä tuli kotiin yhä enemmän. Lapsi itki usein illoin niin kuin lapset itkevät: nälkäänsä tai huomioinkipeyttään. Äidin oli valittava hormonimyrskyissään  pysyäkö kuivilla vai antaako lapsi pois.

Äidin paras ryyppykaveri lohdutti omintakeisella tavallaan. ”Tuosta pennusta tulee vain vaivaa.Kerran oli minullakin tuollainen lapsi. Mutta ei siitä mitään tullut. Anna hyvissä ajoin se pois vaan niin voit jatkaa omaa elämääsi tässä kipeässä maailmassa.”

”Minä pidän sen joka tapauksessa, se on minun lapseni. Minä sen olen tähän maailmaan synnyttänyt”, kivahti äiti. Hän vaihtoi vaipat, mutta korkkasi pari pulloa olutta. Näin tunteet ja tilanne tasoittuvat kaikin puolin..

Yhtenä päivän miesystävä hermostui ”Eikö tuota pentua saa hiljaiseksi millään. Hankkiudu siitä eroon” mies huusi ja heilautti nyrkkiään. Äiti itki hetken ja lähti lapsen kanssa turvakotiin.

Arki jatkoi kulkuaan. Äiti pystyi pitäytymään erillään ryyppyporukoista. Eräänä päivänä äiti tuli lapsensa kanssa neuvolaan. Äiti näki kuinka toiset äidit leikittivät lapsiaan ja kujersivat heille. Äidin omassa mielessä oli viime aikoina pyörinyt yhä enemmän kama ja ex-Jare. Näitä ajatuksia tuli kasvavissa määrin, vaikka vauva jaksoi suoda hänelle yhä  kauneimmat hymynsä.

”Ei näissä käyrissä mitään hätää ole, terve ja potra poika meillä on tässä. Hyvin näytätte pärjäävän vaikka sinulla vaikuttaa olevan vanhoja ruhjeita käsivarsissa” neuvolantäti totesi ymmärtävästi.  Hän näki äidin vetelevän hihojaan kyynertaipeidensa suojaksi.

Äiti onnistui tasapainoilla lapsen kanssa kolmivuotiaaksi uudessa lähiössä. Sitten hän halusi lapselleen päivähoitopaikan. Ilmoittautumitiskin takana istui kuivahko palveluhenkilö.

”Päivää. Sanon nyt ihan suoraan, että ei tämä ihan hyvältä näytä tämän sun tilanne. Kun kattoo näitä sun papereiden ja sun taustaa ja sun käytöstä… Sullahan ei ole töitä. Ootko sä edes selvä just nyt?”

”Ei se ole lapsen vika ole jos minä oirehdin. Hyvin ollaan pärjätty, vaikka tiukkaa on tehnyt niin rahasta, ruoasta kuin hermoista” puolusti äiti ja poistui nöyränä paikalta.

Lapsi sai kuin saikin päivähoitopaikan. Muilla lapsilla on hauskaa sisällä ja ulkona. Muut lapset viihtyivät siellä hyvin. Siis kaikki muut paitsi tuo yksi erilainen lapsi. Tätä lasta pilkattiin eikä otettu mukaan leikkeihin. Tätä lasta kiusasivat lähes kaikki muut lapset. Sillä tämä lapsi ei ole aiemmin oppinut leikkimään muiden lasten kanssa ja monesti tämä lapsi pissasi alleen uusissa jännittävissä tilanteissa.

Lapsi oli yksinäinen ja surullinen. ”Lähden pois, koska kukaan ei välitä minusta, hän ajatteli mielessään.”

Eräänä aamuna lapsi karkasi päiväkodistaan. Lapsi kiipesi aidan ylitse ja lähti juoksemaan eri suuntaa kuin leikkikenttäretkelle menevä lapsikatras hoitajineen.

Lapsi käveli ja käveli. Kunnes se tuli ostarille, jossa puliukot pitivät parlamenttiaan. Puliukot eivät kuitenkaan osanneet auttaa lasta kotiin: ”Jatkahan matkaasi pian poju. Soittavat pian poliisin paikalle, jos jäät tähän pyörimään.”

Ja niin lapsi jatkoi matkaansa. Lapsi saapui saman näköisen kerrostalon luo kuin oma talo oli. Porraskäytävässä vastaan tuli mummo, joka vei lapsen mukanaan naapuritaloon, lapsen omaan kotiin.

Lapsi osasi kertoa kotiovensa, joka oli auki käytävään asti. Sisältä mummo löysi lapsen äidin puolitajuttomana huumeruisku kyynärtaipessaan. Kun tilanne selvisi mummolle, tämä soitti virkavallan paikalle. Ja kutsui lapsen kotiinsa syömään pullaa. ”Annetaan äidin ottaa päiväunet rauhassa.”

Lapsen matka jatkui tällä kertaa uusiin maisemiin ilman äitiä. Koko kesän lapsi oli taas yksin uusien ihmisten seurassa lastenkodissa. Viikot kuluivat ja lapsi näki lastenkodin ikkunasta kuinka lähikoulun pihalla lapset leikkivät iloisesti.

Näky ja toive seurasivat uniin. Lapsi oli  mukana leikeissä kunnes aina välitunti loppui ja lapsi haettiin omaan sänkyynsä. Lapsi jaksoi yöt ja päivätkin noiden leikkivien lasten tunteen kanssa.

Tuli synkkä syksy. Lapsi oli käpertynyt jälleen omiin oloihinsa. Väsyneenä hän lopetti puhumisen ja hetkeksi myös syömisen.

Lapselle löytyi sijaiskoti, mutta lapsi oli jo masentunut omiin oloihinsa. Perhehoitaja toi lapsen arkeen rajoja ja rakkautta. Hiljalleen lapsen poskille  palautui puna, vaikka katse oli yhä laskettu maahan.

Lapsi ei aluksi sopeutunut toisiin kaltaisiin uudessa kodissaan. Toiset yrittivät ottaa kontaktia häneen: kutsuivat leikkiin, leipomaan ja ruoanlaittoon. Uusi tilanne kummastutti lasta. Hän vietti yhä paljon aikaansa omissa oloissaan.

“Uskallanko kertoa näille ihmisille tunteeni. Ne varmaan nauravat minut kuoliaaksi,koska kukaan ei ole aiemmin välittänyt minusta. Mutta parempi kuolla kuin elää yksin ja olla kaikkien hyljeksimänä”, lapsi ajatteli.

Kun lapsi oli kymmenen perhehoitaja vei lapsen uuteen kouluun. Lapsi värähti. Se muistutti sitä paikkaa jossa hän unissaan vietti aikaa.

Äkkiä lapsi löysikin kavereita ja oppimisen ilon. Lapsi leikki ja oppi. Sydämensä kyllyydestä. Lapsi tunsi: nyt oli hyvä olla. Oli sellainen koti jota hän oli haaveillut.  Sellainen arki millainen muillakin oli.

Yhtenä päivänä verkostokokouksessa, lapsi antoi ja luki kirjoittamansa runon. Aikuisten edessä oli kumarassa ja pitkän hiuspehkon alla runopoika, joka painoi katseensa alas.

”Aluksi minä taivalsin vain yksin, mutta uudessa kodissa sain siivet ja ääriviivat.”

Perheen muut lapset tervehtivät poikaa joka vihdoin kuoriutui hupparin alta. ”Katsokaa, tässä on uusi tuleva runoratsu, yksisarvinen Miki Liukkonen”, toiset teinit kuittailivat ilosta. He heittelivät jo miehen mittaan venyneelle pojalle ylävitosia ja karkkeja.

Toisten läsnäolon ja kannustuksen takaa lapsi näki vihdoin oman kuvansa.Hän ei ollutkaan enää hyljeksitty ja hyljätty. Vaan herkkä ja kasvava varhaisteini.

Tuo entinen masentunut ja alleen pissaava lapsi oli kovin hämillään. Häntä ujostutti. Hän muisti yhä, miten häntä ennen oli pilkattu ja hyljeksitty. Nyt häntä sanottiin fiksuksi ja kivaksi.

Teini oli tyytyväinen. Hänellä oli vihdoin perhe ympärillä. Hän nukahti levollisena. Ja näki unta itsestään ja siitä kodista jossa hän nyt eli. Enää ei tarvinnut kaivata, karata tai paeta minnekään muualle. Hän oli omiensa joukossa.

Teksti on syntynyt osana vertaistarinallista kirjoituskurssia. Tarina perustuu Ruma ankanpoikanen -satuun.

Monissa meissä on  ruma ankanpoikaisjakso, kunnes  löydämme oman kauneutemme toisten kaltaistemme kautta. Tarina sitoo ja säikeittää meidät toisiin, yhteisöihin. Tarinan kuuntelu ja tarinasta keskustelu luo yhteistä värinää. Tässä taikapiirissaä on mahdollista käsitellä vaikeitakin tunteita. Ulkoistamalla, tirkistelemällä ja samaistumalla.  Omia tekoja ja kokemuksia käsitellään avoimemmin ”että sellaista oli tolla ja tälläistä on mulla.” 

Lähiöinnostajat julkaisee 30 perhevertaistarinaa tammikuussa 2019. Tarinoita tuotetaan ja jalostetaan ohjaajien ja vertaisten kirjoittamis- ja keskusteluhetkissä. Niissä käsitellään tarinoiden kautta haastaviakin aiheita. Tällä hetkellä tarinat ovat esitaitossa.