Pikaharjoituksia

Yksi: Jossittelua

Kärppäpeli meni miehillä jälleen tunteisiin. Tuomarin virheratkaisu käänsi pelin vastustajan eduksi, kuten naisten MM-taistossakin. Tavarat ja kirosanat lensivät Miettisten kolmiossa.

– Puusilmä, sokea Reetta, lahjottu sontasäkki!!!

Virpi katseli vaiti äijämenoa. Häntä ei matsi kiinnostanut, mutta myönsi että viikon arki oli mennyt myös tunteisiin. Mitä tehdä jos koriseva jääkaappi nyt rasahtaa. Mitä ruokaa voitaisiinkaan tehdä, jos Seppo ei olisi ostanut mäyräkoiraa seitsemättä kotisohvafinaalia verten. Tai että ei tarvitsisi murehtia ja kuunnella kitinää, jos Petja-poika ei olisi hukannut puhelintaa. Onneksi se oli halpamalli. 

Ehkä silloin ei tarvitsisi pyöriä sängyssä miettien loppukuun rahojen riittävyttä. Ei tarvitsis käydä lähimarketissa ruokaostoksilla klo 20 jälkeen. Eikä perheen ruokalista olisi riippuvainen illan täppätuotteista.

Aurinko paistoi kauniisti vielä illallakin. Yllätyslumi oli luonut kauniin valkean peiton ja peittänyt kevään kaivamat roskat ja koirankakat kauniisti alle. Maassa oli yhä sohjomantereita ja saaria. Ostarin taakse oli kertynyt lähiön vakisakki. Virpi ei säälinyt tai pelännyt heitä. Ei heistä ollut koskaan harmia. Ja heistä oli selvästi iloa toisilleen. Enemmän heidän välillään oli lämpöä, toisten huomioimista ja huulenheittoa kuin Miettisillä.

Erään miesten polkupyörän tangossa roikkui jokun muovipussissa eväät: maitoa, leipää, makkaraa. Tarakalla törötti ovattu kaljapahvisalkku. Kuinkahan monta noihin nykyään mahtuukaan. Virpi tunnisti porukasta Joken, joka oli viime kuussa lainannut hänelle Järvigrillillä puuttuvan euron.

Käyvätkhän nämä tuossa takana olevassa pubissa ollenkaan, Virpi huomasi miettivänsä ja jatkoi ajatustaan. Tuskin sentään tuossa uudessa punttisalissa, joka oli tullut pubin viereen entiseen kirjastoon.

Ai niin ne kirja pitäisi palauttaa tai uusia netissä. Onneksi suurin osa myöhässä olevista kirjoista oli lastenkirjoja. Niistä ei menisi sakkomaksua.

Kaupassa oli jälleen vain yksi kassa, jokin nuori poika. Jono vain piteni ja piteni. Olli lottolauantai, joka hidasti asiointia. Jonosta löytyi romaniperhe, afrikkaisia lapsia sekä nuoria miehiä. Oli myös ovelan kärttyisiä mummoja, jotka kiilasivat viereiselle kassalla olevalle Postin linjalle. Siihen tuli nuorehko nainen purkamaan yli kymmeneksi kasvanutta asiakasjonoa. Nainen osasi keskustella leppoisasti vakiasiakkaille. Tunnelma leppoistui. Seniorit moikkailivat soitiaan.

Virpi palasi kotiinsa puistoremmin ohtise. Hän pohti kuinka monen jossittelun kautta hän tai Seppo voisi istua tuossa samassa proukassa. Seppo varmaan solahtaisi pulloineen tänne helpommin. Virpi oli sosiaalisesti sulkeutunut, eikä viinakaan siihen vaivaan auttanut.

Porukan nainen puhui kännykkäänsä. – Me tullaan Veksi kanssa tekemään sulle kohta ruokaa. Niin että me tullaan Veksin kanssa tekemään sulle kohta ruokaa.

Onkohan kyseessä vaki- vai uus-Veksi, Virpi huomasi miettivänsä. Hän kadehti salaa puhelua. Tässä huomioitaan toisia enemmän kuin heillä kotona. Siellä puhumattomuus oli hiipinyt salaa arkeen.

Kaikki kyllä istuivat ruokapöydässä yhdessä, mutta kukaan ei enää keskustellut. Kaikilla oli syödessä oma älylaitteensa, josta he seurasivat jotain suosikkiohjelmaansa. Heillä oli ollut sääntö että ruokapöydässä olivat kaikki ilman kännyköitä. Mutta kun ei ollut mitään puhuttavaa. Kukin oli pikku hiljaa liukunut laitteilleen kun yhteistä puhetta ei vain syntynyt. Oltiin läsnä mutta ei oltu. Parempi kuitenkin että kohdattiin eri päydässä.

Tänään kaupasta irtosi hyvä täppäsaalis. Neljän päivän ruoat viidellätoista eurolla. Virpi tiesi että väsymyksestä huolimatta lihat kannattaisi paistaa varmuuden vuoksi ja tänään. Ja laittaa osa sitten pakkaseen. Ruoanteon jälkeen Virpi aikoi käydä myös netin kirpputoreilla ja roskalavoilla. Se oli hänen shoppailuterapiaa. Ehkä hän kävisi myös Töitä ja pikkuduuneja tarjolla -ryhnmässä. Se oli Virpin lottopaikka. Jospa jonain päivänä arjen onnenpallot pyörisivät niiin että hän saisi vinkkauksen kautta jälleen työtä.

Virpi tömisytti iltasohjot pois rappunsa edessä. Hän paransi ryhtiään ja vetäisi henkeä pari kertaa.

– Jos lehmällä olisi siivet, se olisi kana. Jos sedällä olisi munat se olisi täti. Tämä lapsuuden hokema oli muodostunut vitsistä Virpin voimalaiuseeksi. Ja voimia Virpi kaipasikin.

Kotiin tullessaan Virpi laittioi muut ostokset jääkaappiin paitsi lihat. Pian liesituulettimen ja paistokäryn lisäksi keittiötä täydensi Virpin hyräily

– Rikas mies jos oisin yubby, dibby, dibby, dibby, dibby, dibby dum….

Kaksi: Peratila

– Pera on homo. Pera on paskapää. Pera on syntynyt takaperin. Pera edella, Mixu kailotti koulun käytävillä. Ja läppäisi Peraa hartioille.

Pera on pullea seiskaluokkalainen ja Mixu on kasilla. Tänään oli siis homottelupäivä, ei läskitteluvuoro. Eli tiedossa siis sarja homovitsejä sekä neitiheittoja, Pera päätteli.

Pera tietää että osasyynä kiusaamiseen on se että hän on hyvä koulussa. Itse asiassa erinomainen. Kaikessa muussa paitsi liikunnassa. Ja Mixun kohdalla päinvastoin. Hänelle ei oikein suju mikään muu kuin liikunta. 

Pera on jo tottunut sanaheittoihin ja -väännöksiin. Eivät ne hetkauta enää häntä. Eikä Mixu  töni koulussa tai muutenkaan julkisilla paikoilla. Itse asiassa mustelimia ”vahinkotönisimistä” ei tänä syksynä ollut tullut vielä yhtään. 

Pera ei pelkää Mixua viime vapun vuoksi. Silloin Pera oli kävellessään kotiin nähnyt kuinka Mixun isoveli muilutti kahden kaverin kanssa Mixua. Pojat eivät olleet huomanneet häntä. Antsa retuutti Mixua ja huuteli kavereilleen horjuen.

– Kattooka kun Mixu-neiti on kussut housuihin pelosta. Ei se nyt Mixu kuule auta muuta kuin että sä annat sen sun mutsin kakskybäsen mulle ilman että mun täytyy nirhata sun toinenkin poski.

Pera oli ottanut puhelimensa esiin. Nyt pojat huomasivat hänet.

– Mitä helvettiä sä läski siinä tuijaat. Haluatko sääki turpaan. Vai alkaako sulla seistä kun näät tositoimintaa. Naururäkää lensi Antsan suupielistä.

– Antsa, antsa hei. Toi on Luukkasen veljenpoika. Tiedäthän sä sinivuokko-Luukkasen. Ei kannata käydä sen kimppuun, rauhoitteli kaverit.

– Yks pollarin läskisukulainen ei tässä paljon hidastuta, sanoi Antsa ja lähti uhmaakkasti horjumaan kohti Peraa.

Pera ei hievahtanut, hän kohotti kännykkänsä kuvausasentoon.

– Antsa perkele hei. Älä nyt skitsoile. Sä oot ehdonalaisessa. Kaverit kävi riuhtomassa Mixun isoveljen pois. Riuhtomisen ja kiroilun sinkoilessa kolmikko huojui pois paikalta. Mixu kyyhötti istualtaan kyyryssä.

Pera kysyi sopivan matkan päästä. – Tarvitko sä Mixu apua. Pitääkö soittaa jonnekin?

Mixu heilautti vihaisen oloisesti käsiään, mutta jäi vain istumaan.Pera katseli vähän aikaa Mixun käpertynyttä hahmoa. Verta ei näkynyt missään.

– Tiedätkö sä Mixu mikä päivä tänään on .

– Perjantai. Häivy senkin siitä vammanen. Jätä mut rauhaan.

Pera katseli vielä hetken

– Okei. Mä vien repun nyt kotiin. Mutta mä tuun vartin päästä takaisin. Jos sä istut vielä siinä niin mä soitan ensihoitajat paikalle.

– Häivy!

Pera teki niin kuin oli luvannut. Vartin päästä paikalla ei ollut ketään. Seuraavalla viikolla koulussa Mixu vilkuili Peran suuntaan. Toukokuun kolmantena perjantaina Peran kodin ovikello soi. Ovella oli Mixu. Se pyöriskeli siinä levottomana.

– Tota noin. Mä halusin vain tuoda tän, Mixu ojensi muovirasian ja lähti kävelemään poispäin. Pera oli hetken hämmentynyt.

– Kiitti, se oli ainoa asia johon Pera osasi reagoida Mixun loittonevalle selälle.

Pera meni huoneeseensa ja avasi rasian. Siinä oli hieman kulunut vaappu-uistin. Pera tiesi heti että se oli Mixun lapsuudenaarre. Vaappu jolla Mixu ja hänen isänsä olivat saaneet Tenolta lohia. Ennen kuin Mixun isä kuoli kolme vuotta sitten. Ennenkuin Antsa löysi uudet porukat. Ennenkuin Mixusta tuli pikkuhiljaa kovis. Tai raggari niinku äiti Koistisia kutsui.

Tämän episodin vuoksi Pera ei ollut perattellusta huolissaan homovitseistä. Häntä oli kiusattu tänä syksynä vähemmän kuin koskaan. Pera ei tiennyt oliko Mixulla asian kanssa jotain tekemistä. Mutta joskus Mixu oli osoittanut vaivihkaa Peralle peukkua kun paikalla ei ollut muita. 

Pera päätteli että jotenkin Mixu oli koulun kinginä levittänyt sanaa ettei Peraa kosketa. Ja kyllä Pera sen tajusi myös että viikottain Mixun piti näyttää paikkansa. Reppanoiden alfauroksena.

Kolme: Keltasossut

– Ei tää homma voi toimia enää näin. Meitä lyödään mediassa kuin teurassikaa. Ja silti me ollaan hiljaa kuin lampaat. Vedotaan enemmän säädöksiin kuin inhimillisyyteen. Tietenkään me emme voi puolustella, selitellä ja nöyristellä avoimesti yksittäisiä tragedioita kuten Eerikan kuoliaaksikidutus tai perhetapaamispuukotus. Tietenkään me ei voida paljastaa ja itkeä surkeita työolosuhteitamme keltaiselle lehdistölle. Mutta ie me myöskään voida olla mitään tunteettomia betonimöhkäleitä. Kyllä sossukin voi itkeä. Ilosta, kivusta tai surusta. Vaikenevasta sossusta on tullut kansalaisille jonkin moinen laimennettu versio natsista. Kuin kuiva valkoviinin kossun sijaan. Me oltaisiin kuin Lasolia, mutta onneksi meidän puhtaus on tuotevalvottua. Ei meihin kuole. Kuin erittäin harvoissa yksittäistapauksissa. Ei, meihin vain vittuunnutaan. Me ja meidän saamattomuus. 

Sossu ei juuri kenellekään sankari vaan enemmän jokin klonkkumainen epämuodustuma. Me ollaan lexluthoreita ja poliisi saa ottaa kaikki teräsmiehen sankariteot. On se niin väärin. Asioiden on muututtava. Meidän on tehtävä keltaliivit. Se hyvä mitä teemme on saatava näkyviin. Ei voi olla niin että meidän tehtävä on vain koota sirpaleet. Sossu on se väsyneen viimeinen pelastusrenga. Ei hirttoköysi. Vaikka tuomionpasuunat juttutuvailla soittelisivat mitä mollia tahansa. Ei sossutekoja tulla torille juhlimaan tai tarjoilla sossutäytekakkukahveja tuhannennesta pelastetusta perheestä. 

Sossu on hiljainen maan matonen. Madot möyhivät multaa, jotta kukat pääsevät kukoistamaan. Siis kolme hiljaista eläköönhuutoa sossuille.

Neljä: Naarastelua

– Mä en haluaisi ees muistelle niitä aikoja lapsuudesta. Se oli kuin paratisiissaaret yhdistettynä keskitysleiriin. Ympärillä kaikki oli rikki, vaikka ulos ne näytti niin ehjiltä. Asiat, esineet ja ihmiset. Ei meillä tunteitä osattu näyttää. Ei antaa kiitosta ja kannustusta. Sitten aikuisena saa maksaa itsenään kipeäksi kaiken sortin terapeutille ja kolmen sortin puoskareille. Kun sitä vain tarvii niitä enkeleitä ja yksisarvisia. Jotain toivonkipinöitä joihin tarttua ja turvata seillä lapsuuden ja aikuisuuden kadotetussa maailmassa. Sitä tarvii halia, hattaraa ja pumpulia kaikkeen pimeään ja kovaan.

Mä oon ajanut itseni muistonurkkaan. En enää tiedä mikä on todellista ja mikä vanhempien tai auttajien istuttamia valemuistoja. Mä en luota enää mihinkään tai kehenkään. Koska jos mät teen niin, kaikki menee  päin persettä. Tulee nyrkistä. Rahat viedään. Huomaat olevasi taas jonkun kynnysmatto.

Mä autan mielelläni niitä, joilla on vielä vähemmän voimia ja uskoa kuin mulla on. Niiden kiitollinen hymy lämmittää enemmän kuin kanarianloma. Niiden kanssa on hyvä ja turvallista olla. Vaikka ne olisi asunnottomia, ryyppykierteen jälkikouristuksessa tai kuola valuu pitkin poskea pyörätuolissa. 

Sen mä onneksi opin lapsena. Että kaikkia pitää auttaa. Että ketää ei saa katsoa pitkin nenänvartta. Sillä kohtalon onnenpyörässä on paljon paitsi rosvosektoreita niin myös muita paskasäkä-alueita.

Mua luullaan usein uskovaiseksi mun harmaavarpusolemuksen vuoksi. Mutta mä olen oppinut kantapään ja monen muun paikan kautta, ettei pedoille pidä antaa liikaa ärsytyssignaaleja. Huulipunalla, ihonmyötäisellä höyhenpuvulla tai muilla avonaisilla mesikutsuilla. Olit sitten lapsi, nuori tai aikuisnaarasiässä.

Mulla on väriä ja bileitä itseäni varten vain kotona. Omassa fantasiakaksiossa. Ja sinne ei pääsekään enää kuka vaan millä tahansa lirkuttelulla tai pöyhistelyllä.

Tekstit ovat syntynyt Vertaiskirjoittamisen intensiivipajassa  30 minuutin pikaharjoituksina toukokuun alussa.