Facebook
Facebook
Instagram

Riippuvaiset

Jake: Mä muistan sen heinäkuun illan. Mä tulin mun parhaan frendin luo kylään ja zädäm. Makasin maassa ja kaverilla oli kädessään pesäpallomaila. Mä otin mailan siltä pois, mutta naapurihuoneesta tuli kolme liiviäijää. Mua lyötiin jollain takaraivoon. Maailma pimeni. Frendi  luuli, että mä vetänyt jengiltä välistä amfetamiinia tonnin edestä. Ei se ollu totta, mutta sillä ei ollut mitään välii niissä piireissä. Joltakin jengin oli ne rahat perittävä. Tyttöystävä sano samana iltana kun pääsin polilta, että se suhde oli tässä. Siinä meni samalla kämppä alta.  

Mun päihdekäyttö alko jo ala-asteelta. Mulla oli helvetin paha olla. Mua kiusattiin. Ensin kiusaaminen oli satunnaista, sitten siitä tuli vaan tapa. Ja siihen kiusaamiseen lähti koko porukka. Parhaat silloiset kaveritkin. Kerran mut hakattiin koulussa tosi pahasti ja päälle vaan naurettiin.

Huumeet helpotti. Kamaa sai yllättävän iisisti kadulta ja netistä. Ekaks tuli kannabis, sitten sekakäyttönä rivatrilit ja lyricat. Pian mä siirryin jo kovempiin aineisiin. Kotona vanhemmat oli ihan pihalla. Ei ne tienneet tai tajunneet mun hommista hevonkukkua. Mun perhe oli tavallinen työssäkäyvä perhe ja minä niiden ainokainen. Vanhemmat yrittivät parhaansa pitääkseen mut erossa aineista. Mutta eihän vika ollut heissä vaan mun riippuvuudessa ja mun tekemissä valinnoissa.

Jollain homma piti rahoittaa. Mä välitin huumeita, tein petoksia, duunasin autosteroita. Tilasin netistä väärennettyjä iphoneja ja teleskooppipamppuja ja möin niitä Torilla sitten muka isolla alkuperäisalennuksella. Keikkasin pari apteekkia. Toisten huumevelkasten tonnin perinnästä sai omaan käyttöön 300 egee, siis niiku laskennallisesti, aineisiinhan se vaihdettiin.

Yhdellä perintäreissulla suihkutin kaverin naamaan pippurisumutetta. Kaverin henki salpaantu ja me potkittiin se sairaalakuntoon ja otettiin fyrkat. Ei tässä ongelmalähiössä ollu mitään vitun väliin jos aineissa ajo autoo ja kytät pysäytti. Se on yhtä vähän mitä kassa pystyy tekee kun haettiin pentuina pikkujanoon juoksukaljat.

Juhani (Jaken isä) Jake alko käyttää huumeita mun käsittääkseni 15-vuotiaana. Se jotenkin rauhotti sen elämäntuskaa ja diagnosoimatonta adhd:tä. Aluksi se oli kannabista, mutta pian se vaihtu koviin aineisiin. Se sai aineita kaveridiilereiltä tosi helposti. Jos poika jäi velkaa, niin ne tuli keräämään rahat meiltä vanhemmilta. Kerran pojan huumekaveri tuli perimään 19 euroa ja sanottiin ettei me tommosta pikkusummaa kyllä makseta. Seuraavan ja sitä seuraavan kerran ne tuli sitten jo aseen kanssa.

Jake kävi välillä katkolla, mutta se oli sellanen laastaritoimenpide. Tottakai siihen tuli sitten myöhemmin rötöstelyt. Jollakin ne huumeet piti rahoittaa. Ja linnaanhan se rötöstely sitten  johti. Törkeä pahoinpitely ja ryöstö, kaks vuotta kakkua, josta se vuoden istu. Toisen vuoden Jake oli kotona panta jalassa. Panta rauhotti sitä. Kun Jake sai sitten oman kämpän, pian siellä oli tuttu huumepiiri taas pyörimässä.

Meille vinkattiin että teidän pojalla ei oo nyt kaikki hyvin. Me haettiin Jake kotoaan pois ja vietiin samalla psykiatriselle. Se oli psykoosissa. Siinä kämpässä oli pahoinpitelyn jälkiä ja huumeneuloja löyty sieltä täältä. Parin viikon päästä Jake vakuutti osastolla että kyllä hän tästä tokenee.

Jake pysyi puoli vuotta kunnossa, mutta sitten taas sen vanha porukka vei sitä. Lopulta kaiken sekoilun jälkeen poika itse soitti meille ja sano että haluu Niuvanniemeen. Sydän värähti, meillä oli melkoset mielikuvat siitä paikasta. Mutta kyllä Niuvanniemessä Jake sai parasta kuntoutusta mitä eläissään on saanu. Vihdoin Jake sai kunnon psykoosilääkkeet ja pitkän seurantajakson.

Kaikesta pelosta ja tuskasta huolimatta mä oon onnellinen, että Jake on vielä hengissä. Mä liityin vertaisryhmään ja kahden muun vanhemman huumelapset on jo kuolleet. Jos mä jotain tästä oon oppinut niin sen että mä yrittäisin lyhentää  meidän vanhempien syyllisyyden ja häpeän määrää. Mä keskittyisin nyt vaan Jaken auttamiseen tiukemmalla isäotteella. Mä toivosin että ne päihdehoitojaksot olisi huomattavasti pidempiä ja pakollisia.

Lotta (Jaken ex, nykyään kuivilla): Huumekausi vei kaiken järkevän mun elämästä vuosiksi. Toisaalta ne antoivat just silloin mulle myös ainoan mahdollisen turvan, toivon, lohdun ja seuran mitä oli tarjolla. Kun kavereita kuten Sini sitten alko kuolla ympäriltä aineisiin, nousi kylmä hiki. Mietin että milloin viimeinen piikki jäsähtää muhun tavalla tai toisella.

Epätoivoisessa tilanteessa tein nuorena epätoivoisia tekoja: varkauksia, pahoinpitelyjä, rattijuopumuksia, murtoja, petoksia, huoraamista. Vähän ennen viimeistä pysäytystä kaikki kama kävi: huumeet, lääkkeet, liuottimet, viina.

Huumehelvetti traumatisoi mut rikki. Mä selvisin viimemetreillä kun mä tulin raskaaksi. Ja löysin mun nykyisen miehen vapaaehtoistoimijana huumekuntoutuksessa.

Mun mielestä huumekokeilut lähtee yleensä ahdistuksesta, kaveripaineesta tai kokeilunhalusta. Ensin lähipiirissä on yks kaveri, joka ”pärjää” arjessaan aineiden avulla. Sitten niitä ”kevytkäyttäjäkavereita” alkaa tulla ympärille enemmän. Useimmat aine ja porukat vie kadulle ja kauas auttavista käsistä. Vain harvat pystyy pyristelemään irti raskauden tai kaverikohtaloiden herättämänä. Onneksi yks niistä olin mä.

Maarit (äiti vertaisryhmässä, tytär kuollut): Oman lapsen huumeidenkäyttö on yleensä vanhemmille sokki. Sitä ei osata epäillä aluksi ollenkaan. Pidin Sini-tyttäreni itsetuntohaasteita ja masennuspuheita yläasteella aluksi vain läppänä.

Kuvioihin oli kuin salaa hiipineet bentsot. Bentsot söivät Sinin syvän unen ja flekmaattisesta tyttärestä tuli ärtyistä. Häntä väsytti ja ärsytti vuoron perään. Sini kuvasi olotilaa mustaksi sumuksi. Lopulta 25-vuotiaana Sini hyppäsi kerrostalonsa kuudennesta kerroksesta.

Huoli herää kun lapsi vetäytyy, kaveripiiri pienenee ja harrastukset loppuu.  Mä näin ne vaaran merkit liian myöhään. Aineet olivat jo vieneet Sinin mun vaikutuspiiristä. Sitä surua ja riittämättömyyden tunnetta en ole pystynyt vieläkään karistamaan. Jäin huumeita pienemmäksi turvan antajaksi.

Reija (tytär väärinkäyttäjä mutta elossa): Jossain vaiheessa asiat vain vinksahtivat. Herkästä ja auttavaisesta tytöstä tuli itseään suoneen Subutexia piikittävä narkomaani.

Merkkejä oli ollut ilmassa. Niitä ei vain meillä kotona osattu tai haluttu ymmärtää. Kaikki vakuuttelivat tahoillaan että kaikki on kunnossa. Että kaikki on hallinnassa. Että murrosiässä vain haetaan rajoja kokeilemalla erilaisia juttuja hetken.

Sitten lukiossa opinnot tyssäsivät. Asiat karkasivat käsistä. Tyttären liepeillä alko liikkua epämääräistä porukkaa.Joskus tytär katosi omille teilleen. Noudimme hänet kelvottomista vuokrakaksioista sekä hylätyistä asunnoista.

Alussa yritin auttaa jopa epätoivoisesti, kun syyllisyys ja häpeä puskivat pintaan. Maksoin rästejä. Ostin ruokaa jääkaappiin. Mutta eihän hyysääminen sairasta auta. Vatvoin yöt ja päivät: Mitä mun olisi pitänyt tehdä äitinä toisin? Miksi juuri meille, tyttärelleni kävi näin?

Joskus, hetkittäin, tuntuu että valoa löytyy vielä. Että pimeään pudonnut rämäpääenkeli nousee vielä. Ja raitistuu. Olen varautunut myös pahimpaan. Uurna on jo valittu etukäteen. Yksi on silti ja pysyy: rakkauteni tyttäreen. Siihen ei vaikuta mikään aine, ei mikään pimeä.