Rukous

“Taas ahistaa. Taas kynnys lähteä, tehdä ja olla kasvaa. Kipu kasvaa, möykky kasvaa. En **tanan **tana haluasi että taas viettää kevättä osastolla. Mä en oo mikään lumen alta löytyvä ruttulapanen, joka pitää viedä ensihoivaan. Mitä tästä keväästä taas tulee. Mikä musta tulee? Mun pitäis päästä peruskoulusta, mutta oonko mä siihen valmis. Onko mulla voimia” Riku pyöriskeli sängyllään. Heräilee ja hikoilee.

Pirjo huomaa poikansa Rikun levottomuuden. Äksyilyn ja omiin oloihin vetätytymisen. Vaikeudet arkirytmissä, kotitöiden välttelyt. Riku on alkanut taas vitsailla siitä kuinka kaikilla olisi helpompaa ja erityisesti hänelle olisi helpompaa, jos kaikki vaan loppuisi. Finish, slut, loppu. Ehkä niinkuin splatterelokuvassa. Verta roiskuisi kauniin sinfonian soidessa. Hauta-arkun äärellä oleva suku alkaisi tanssia sinfonian tahdissa kaunista mutta absurdia jäähyväisbalettia.

Pirjo oli omissa mielikuvissaan ollut kymmeniä satoja kertoja Rikun arkun äärellä. Ei tanssimassa balettia vaan vuodattamassa kyyneliä. Murtuneena, pirstaleina. Suruhuntuna betonilaahus. Sitä hän ei tietysti Rikulle koskaan kertoisi. Samalla tavalla Pirjo on kärsinyt kuin Rikukin. Samalla tavalla ulvonut hiljaa kuin susi kuuta. Käpristyneenä sikiöasentoon, kyynel silmäkulmassa.

Rauhoitu. Hengitä syvään. Kaikki on hyvin. Kaikki on niin kuin pitää olla. Annat vain Rikulle tilaa hieman säröillä. Pidät vaan arjen rytmeistä huolta. Heräämisistä, kouluun lähdöstä, syömisistä, ulkoilemisesta, ruutuajan kohtuullisuudesta.  Älä alleviivaa ja ragee. Viesti silti hoitovastaavalle ennakoivasti. Pidä Pirjo nyt pää kylmänä ja sydän lämpimänä. Muista iltarukoilla. Jospa korkeammat voimat olisivat taas puolellamme ja tämä kevään synkkä pilvi menisi vaivatta ohi.

Pirjollekin tulee keväisin epätoivon hetkiä. Sisäisiä voimattomuuksia siitä että miksi taas, miksi me, miksi Riku. Miksi mikään ja kukaan ei auta. Eikö tämä voisi jo helpottua. Ei loppua vaan helpottua.

Hätäily ei auta. Panikointi ei auta. Muu perhe alkaa aistia, jos minä nyt alan itse sekoilemaan ja itkemään. Taas. Eli ilta kerrallaan. Yö kerrallaan. Aamu kerrallaan. Päivä kerrallaan.

Kun minä jaksan ja olen kärsivällinen se heijastuu muihin. Minä en voi ottaa Rikun kipua pois, mutta voin etälähellä olla lohtu, turva ja ymmärrys.  Kallio. Tämä ei ole kenenkään vika. Tämä ei ole rangaistus. Tämä ei ole kirous.

Silti minua pelottaa Rikun ja oman perheen puolesta. En halua silti olla se ensimmäinen särö joka rikkoo lumen alta sulavan tyynen kokonaisuuden. Haluan auttaa Rikua. Riku on niin rakas. Osa minua. Osa meitä.  Hän on ihana poikani. Pyristelevä linnunpoikanen.

Herra, ota tämä tuska armosi syliin. Auta meitä, kun sinua käännymme kivussamme puoleesi. Avaa sydämemme kuulemaan tahtosi ja lohtusi. Kiitos arjen pienistä iloista. Jokaisesta jaksetusta päivästä. Älä jätä minua, meitä ja Rikua yksin. Ole tähtemme, ankkurimme ja sydämemme lohtu. Kuule ja auta meitä. Ole kanssamme. Aamen.

Rukouksen jälkeen nukahdin rauhoittuneempana. Onneksi muut nukkuvat jo. Maailma ei ole tuhoutunut tänäänkään. Aamulla kirjoitan Rikulle kirjeen. Jotta saan nämä ajatuksen järjestykseen ja tunteeni sanoitettua. Riku ei välitä rukousten liturgiasta enää. Rippikoulukin oli jo tahtojen taistelua.

Poikani, rakas poikani Riku.

Näen ja tiedän, että sinulla on kaikki mahdollisuudet auki elämässäsi. Elämäsi on oleva rikas, täysipainoinen, luova  ja värirunsas, Juuri sinun näköisesi ja sinun kokoisesi elämä. Ihana elämä.

Näen silmissäni sinut itsenäisenä aikuisena. Hehkut onnea ja intoa, kun selität ulkomaan reissujasi sekä kohtaamiasi ihmisiä. Olet löytänyt oman polkusi. Olet hyväksynyt sen että matkasi on ollut monin tavoin erilainen kuin mulla.

Olet löytänyt itsevarmuutesi ja vahvuutesi toteuttaa juuri niitä juttuja, asioita ja haasteista jotka ovat juuri sinulle merkityksellisiä ja tärkeitä. Et pelkää muiden ihmisten asennevammoja. Hehkut ja kasvoillasi on hymy, joka kertoo enemmän kuin kymmenen heviballadia tai Tabermannin runoa.

Tiedän että aspergerpiirteisyytesi on varjostanut lapsuuttasi ja nuoruuttasi. Että se on tuntunut sinusta kuin mustalta syövältä.  Rottalaumalta joka syö sinua sisältä. Majavakolonnalta joka patoaa ajatuksesi ja tunteesi. Nämä A-piirteet ja -haasteet eivät sinua lannista. Kärsimykset vahvistavat, vaikka tuo toteamus tuntuu sinusta usein ruoskamaiselta Nietzsche-läpältä.

Olet aina ollut herkkä, ehkä ole erityisherkkä. Koet asioita voimakkaammin. Suodatat ja prosessoit asioita hieman toisin kuin muut teinit.Tiedän, että ahdistus ja masennus ovat piirtäneet aivojesi sähkökenttään vuosien varrella useita ääri- ja kipuviivoja. Ne kivut rasittavat sinua.

Asiat kuitenkin muuttuvat. Niin kuin muuttuvat säät ja vuodenajat. Asioihin voi vaikuttaa. Askeleet voivat olla pieniä ja tangon kaltaisia. Eteen ja taakse. Tärkeintä on luottaa. Luottaa elämään. Luottaa perheeseen. Luottaa korkeampaan. Mutta ennen kaikkea luottaa itseensä.

Aivoihin piirtyneet kipu-uurteet silottuvat ryppy kerrallaan, hetki kerrallaan. Varovasti opetellen tulee uusia kuvioita. Epäusko, epätoivo ja tuska, ne eivät ehkä katoa kokonaan koskaan. Ne ovat osa sinua, ainutlaatuista sinua. Sinun voimavarojasi, vaikka eivät ne siltä tunnu.

Sinusta hehkuu kipua suurempi toivo ja elämänilo. Voimasi ja herkkyytesi kantavat sinua yhä pidempään ja yhä kauemmas.  Kunnes huomaat että voimasi ovat matkaseuralaisina muuttuneet häiriköivistä vaan opastaviksi.

Olet aina ollut syvästi pohtiva. Jopa surullinen. Saat rauhassa muistella, miten varjot ja pilvet ovat haalistaneet lapsuutesi kesiä ja hetkiä. Miten voitit vastoinkäymisesi.

Taivut jatkossa yhä useampaan venymiseen. Usko vain. Kykenet nauttimaan elämästä ja toteuttaa mitä ihmeellisimpiä suunnitelmia. Arvostat varmasti myös tavis-hetkiä. Ehkä silloin muistat äitisi, joka sanojesi mukaan oikein rakastaa mahdollisimman tylsää ja tavallista arkea. Tai sitä samaa äitiä jota on pitänyt nolona hävetä, kun se innostuu jostain proggiksesta tai kurssista.

Joskus ulkopuoliset kommentit kirpaisevat. Tai diagnoosit. Kaikki tietää ja hokee, että olet fiksu ja analyyttisesti ajattelevainen nuoren miehen alku. Ei sinun silti tarvitse suorittaa, lunastaa kenenkään odotuksia.

Riittää kun olet vain oma itsesi. Niin hyvä ja huono, kuin sillä hetkellä olet. Mihin voimat riittävät. Jos on vittumainen tai kusipää päivä, niin silloin on. Ei sinun tarvitse miellyttää tai näytellä muuta kuin olet. Ei sinun tarvitse pakoilla, peitellä itseäsi. Äläkä satuta tai rankaise itseäsi.

Elämässä on uusia alkuja. Minullakin on ollut niitä. En minä ole uhrautunut sinun, isäsi tai siskosi vuoksi. Olen kannustanut itseäni eteenpäin, vaikka välillä vain umpikuja näyttäisi olevan edessä. Minullakin kesti kauan löytää se mikä olen. Myöntää että kaikki valinnat eivät olleet pidemmän päälle fiksuja. Että minäkin olen herkkä ja haavoittuvainen. Että minäkin mokaan. Ja se on ihan ok.

Jos en osaa, sanon sen. Olen oppinunut nauttimaan äitinä ja naisena myös epäonnistumisista ja epämukavuusalueista. En minä toki tahallani niitä tahallani syliini kerää. Mutta selviän, jos niiden eteen joudun. Se on vapauttavaa. Se on lohdullista. Toivon että sinäkin koet armon ja vapauden. Arjessa, ei vain uskossa.

Joskus on vaikea hyväksyä, että joku ei pidä minusta, tekemisistäni tai mielipiteistäni. Silloin tarvitsee läheisiä, jotka hyväksyvät sinut varauksetta. Luottavat. Muutoin toisten ihmisten väliin voi kasvaa paksu ja kylmä suojamuuri, haarniska. Jota voi sulattaa ja purkaa vain kyynelin.

Elämässä ei anneta arvosanoja kuten koulussa. Aina on tsäänsiii. Ei ole niin syvää pohja sukeltaa, etteikö sieltä voisi nousta takaisin pintaan. Kaikki voima, valta ja suunta on oikeastaan siellä oman päänupin sisällä. On itsestä kiinni rakentaako mielestään vankilan tai vapauttavat siivet.

Riku, minä rakastan sinua. Vaikka et kaipaa enää haleja, silityksiä ja pusuja, meidän välillämme on näkymättömiä siteitä, joita mikään mahti ei voi katkaista.

Äitisi Pirjo – kömpelö ritarisi ja säyseä suojelusenkelisi.