Sininen hetki

Seuraava äitisi hoito on sitten saattohoito, täräyttää lääkäri marraskuussa. ”En aio valehdella. Perheenne ja erityisesti äitisi viimeisistä viikoista tulee yhtä helvettiä. Mutta suru helpottaa lopulta päivä päivältä vaikka äitisi kipu kasvaakin loppua kohden.” Suoraa rehtiä puhetta omalääkäriltä, eikä mitään lässytystä. Raskaskin totuus antaa sielulle rauhanmultaa.

Äidin tuska ja kivut, joita hän yrittää peitellä parhaansa mukaan, tekevät minulle todella pahaa. Mutta en anna itsekään sen näkyä päälle. Tässä ollan Niskavuorten viitoittamalla ikiaikaisella tiellä. Polvilleen ei pudota vähästä.

Pelkään silti romahtavani aina kun äiti sulkee silmänsä pidempään. Kuuntelen hengitystä tarkkaavaisesti. Vaikka tiedän että loppunäytös on aivan pian alkamassa. Aplodien sijaan kädet irtoavat toistensa otteesta. Viime päivinä äiti ei ole jaksanut vastapuristaa juuri, kun olen pidellyt häntä kädestä. Hänen kätensä ovat kuihtuneet linnupojan siiviksi. Tai enkelin.

Otan kaksi kuukautta palkatonta vapaata työstä. Tuli sellainen olo, että nyt täytyy olla hänen vierellään niin paljon kuin mahdollista. Nämä ovat elämäni raskaimmat kuukaudet. Luopuminen äidistä käy raskaasta vuorotyöstä. Olen silti tyytyväinen valintaani. Saan olla äitini vierellä ihan viimeiseen asti.

Pelkään eniten että surultani en kykene hoitamaan omaa perhettäni. Että aikani äidin vierellä on muiden rakkaudennälästä pois. Suru lamauttaa minua jo nyt. Osaan vain kuvitella hautajaisten jälkeiset paineaallot.  

Äitini lohduttaa minua, vaikka minun pitäisi kyetä lohduttamaan häntä. ”Vaikka elämäni loppuu pian, en mie kadu asioita. Olen elänyt hyvän ja rikkaan elämän. Tehnyt enemmän hyviä kuin huonoja valintoja. Vaikka elämä on näyttänyt meille pimeätkin puolensa, olen aina osannut nauttia iloisista ja valoisista hetkistä. Te lapset olette kasvaneet tolokuiksi vanhemmiksi. Tiedän että työ kaikki pärjäätte. Kohta myö isän kanssa juoraan sitten taivaalliset sumpit yhyres.”

Tiedän että sairaus ja kuolema eivät katso soveliasta aikaa, kun ne vain marssivat sisään kuin häjyt porstuaan. Olen alkanut tehdä viimeisinä päivinä äidin sinnikkäästä pyynnöstä kuolinsiivousta. Äiti sanelee minulle vihkoon ylös mitä hän haluaa lahjoittaa kullekin lapselleen ja minkä voi viedä pois tilaa viemästä. ”Ettei teirän tarvitte kuoleman jälkeen haahuilla vanhojen ikäloppujen esineiden pölyvahteina. Valitaan teille tosikäyttöön vain hyvää, kaunista ja tärkeää.”

Kaksi viikkoa pidän kuolevaa äitiäni kädestä aamuisin ja iltaisin. Käymme hänen kanssaan läpi elämän erilaisia episodeja. Kuten hänen muistojaan äitinsä evakkoajasta tai kuinka hän tansseissa tapasi isäni.

On viimeinen päivä. Äidillä on käynnissä lempeän kovaa taistelua. Kasvot hymyilevät vaikka kurkusta valuu ajoittain läpi pidäteltyjä kipuvoihkauksia. Kuulen kuinka hän juttelee lääketokkurassa miehelleen ja vanhemmilleen. “Kohta näemme rauhassa.” Oma olo on pökkyräinen ja tyhjä. Onko nyt aamu vai ilta?

On täysin hiljaista. Emme liikahda kumpikaan kymmeniin minuutteihin. Minä nousen kyynel silmäkulmassa. Hän ei enää liiku. Ristin hänen kätensä hänen syliin ja suljen silmäluomet. Auringon kajo ikkunasta luo samanlaisen hartaan tunnelman kuin kirkon alttarilla. Silittelen vielä kerran äitiäni.

Kaksi viikkoa kuoleman jälkeen menee sumussa. Arki pyörii jotenkuten. Joulu viipottaa. Vuosi vaihtuu. En muista mitä olen tehnyt tai mitä pitää tehdä. Onneksi laaja suku takaa sen että keittiössä ja pakastimisessa samoin kuin liedellä on aina ruokaa. Rakkauden pienet teot ilmenevät keiton, kyljysten, muussi, käristyksen ja makaronilaatikon muodossa. Äidin toiveesta tuhkat on siroteltu kotipihapiiriin. Tontin nurkkaukseen jota kutsumme koivun ja tähden kujaksi. Olemme asuneet perheeni ja äitini kanssa samassa pihapiirissä kaksikymmentä vuotta.

Hiljennyn päivittäin muistoalbumin ääreen ja keskitän surutyöni siihen. Itku tulee herkästi valokuvan tai radiossa soivan kappaleen laukaisemana.  Keskittymällä muistoalbumiin en hajoa surun teräviin sirpaleihin. Otin töistä kolme lisäkuukautta palkatonta vapaata. Olen kiitollinen työnantajalle ymmärryksestä ja joustosta.

Joskus kävelen metsässä ja juttelen äidille. Tai menen teekupposelle kahvilaan ja kirjoitan äidille kirjeitä ja runoja. Niin irvokkaalta kuin se kuulostaakin surun keskelle on löydettävä elämän pieniä nautintoja, lempeitä dopamiinipiikkejä kampaamosta, hieronnasta ja höyrysaunasta. Muuten surun painolastiin uupuu koko perhe.

Kuukausi hautajaisten jälkeen 10-vuotias tyttäreni kysyy pilkkiretkellä mökkijärvellä, että satuttiko syöpä kovasti mummoa. Hän kuuntelee hetken nieleksivää vuodatustani ja sanoi, että kiitti, tämä tieto riitti. Paska syöpä! Hän jatkaa pilkkimistä hiljaisena. Naapurin koira haukkuu rannalla. “Kun elämässä kaiken menettää, on vapaus ainut mitä käteen jää.” soi mielessäni. On sininen hetki.