Sukupolvien ketju

On joulukuu vuonna 2010. Olen kymmenenvuotias. Kello on kolme yöllä. Olen Oulun Pateniemessä kerrostalokolmion ovella. Isä soittaa hiljaa ovikelloa ja Irja-mummu avaa oven. Mummu näyttää väsyneeltä ja pyytää meitä sisälle. Isä kertoo, että on tullut hetki. Äiti odottaa alhaalla autossa. Isä lähtee ja kertoo soittavansa seuraavana päivänä. Mummu ohjaa minut olohuoneeseen, jossa Heikki-pappa istuu. Kattolampun valo on himmeä, seinille heijastuu television testikuva.

Mummu sanoo menevänsä nukkumaan. Pappa pyytää minua jäämään vielä hetkeksi olohuoneeseen. Istun sohvalla yöpuvussa. Olen vetänyt jalat leuan alle, koska huoneessa vetää. Pappa istuu nojatuolissa kalsareissa ja t-paidassa. Olohuoneen pöydällä on tyhjiä keskiolutpulloja. Papalla on yksi kädessä, hän avaa sen ja juo. Hän laittaa dvd-soittimeen Tuntemattoman sotilaan. Hän juo olutpullosta ja lisää volyymia. Hän sanoo, että on hienoa katsoa tämä elokuva yhdessä. Minun on nyt tärkeää nähdä eräs kohta. Sotilaat ampuvat konekivääreillä, osa kuolee. Verilammikot kasvavat lumihangessa heidän ruumiidensa ympärillä. Pappa alkaa itkeä. Hän sammaltaa. Suomalaisilla on sotaisa menneisyys. Tunteita ei voinut näyttää kotona. Äiti ei pitänyt koskaan sylissä. Tuntematon sotilas kuolee.

Pappa koettaa kelata samaan kohtaan uudestaan. Sormi painaa montaa nappulaa yhtä aikaa. Minä autan kelaamaan. Sama kohta. Hän juo olutpullosta. Toisen kerran. Kolmannen kerran. Neljännen kerran. Viidennen kerran. Kuudennen kerran. Seitsemännen kerran. Kahdeksannen, yhdeksännen, kymmenennen. Pappa katsoo minua ja osoittaa sotilaan kasvoja. Hän kysyy, haittaako minua hänen juomisensa.

Vastaan että ei. Mahasta kouraisee. Pappa alkaa uudelleen itkeä. Vastaan että ei haittaa. Mahasta kouraisee taas. Pappa sanoo lopettavansa juomisen kokonaan. Käsiin ja kainaloihin nousee kylmä hiki. Sanon että kaikki on hyvin. Sydän alkaa hakata. Katsomme elokuvaa ja pappa sammuu nojatuoliin. Sammutan television ja hiivin vierashuoneeseen nukkumaan.

Ajatus ravistaa minut hereille, kun avaan silmäni. Aamuhämärässä huoneen ääriviivat piirtyvät tajuntaan kolkkoina. Sisältä kumpuaa itku, se tulee vatsanpohjasta. Kyynel vierii poskelle, enkä voi estää nyyhkytystä. Joulukuun kylmyydessä tunnen olevani todella yksin. Kuka minua tarvitsee? Tulevatko isä ja äiti hakemaan vielä minua? Ajattelen pappaa. Nousen sängystä ja kävelen keittiöön. Mummu tervehtii minua iloisesti. Hän laittaa aamupuuron eteeni. Makuuhuoneesta kuuluu  musiikkia. Kysyn, tuleeko pappa. Mummu vastaa, että pappa lepää tänään.

En näe pappaa koko aamuna. Hän tulee lounaalle yöpuvussa minun ja mummun syödessä. Hän tuo mukanaan valokuvia ja näyttää niitä minulle. Kuvissa on sotilaita ja Mannerheim. Hän kertoo, että sodassa hän päätti alkaa opiskella lentäjäksi. Yhdessä kuvassa pappa seisoo Pisan kaltevan tornin juurella ja hymyilee. Kysyn, mitä hän teki Italiassa. Hän kertoo, että meni sinne kokoukseen. Minäkin haluaisin matkustaa, kun kasvan. Millaista olisikaan lentää ja mennä sinne, minne haluaa.

Puhelin soi. Mummu juoksee vastaamaan. Hän kuuntelee otsa rypyssä ja vastaa minun voivan hyvin. Hän onnittelee isää ja palaa takaisin keittiöön. Hän kertoo, että minulle on syntynyt pikkusisko. Isä hakee minut iltapäivällä. Halaan mummua ja pappa taputtaa minua päähän. Pappa  antaa minulle 20 euroa ja sanoo, että minusta tulee varmaan tragedienne isona. Hyvästelen mummun ja papan. Se on ainoa kerta, kun yövyn heidän luonaan. Isä hakee minut iltapäivällä ja menemme suoraan synnytyslaitokselle. Silittelen pientä vaaleahiuksista kääröä äidin sylissä. Sanon, että minulla on ollut äitiä ikävä. Hän ei sano minulle samaa. Hän kertoo, että hän ja Elli pääsevät laitokselta seuraavana päivänä.

Kun pääsen isän kanssa kotiin, kysyn, mikä papalla on. Isä empii ja sanoo, että papan mieliala kulkee kahden ääripään välillä. Minua surettaa papan puolesta. Pohdin, miksi sama olo jatkuu täällä kotona kuin papan luona. Koen, että joudun peittämään kipeää turvattomuuden tunnetta. Isä lähtee yhdelle lukemattomista ryyppyreissuistaan samana iltana, kun äiti ja pikkusisko kotiutuvat synnytyslaitokselta. Olen onnellinen pikkusiskosta ja samalla pohjattoman onneton omasta puolestani. Silloin en sitä tiedä, mutta kuusi vuotta myöhemmin aloitan terapian Riitan luona.

Joudun käymään keskusteluissa, jotta jaksan. Äiti ja isä eivät pidä Riitasta, koska olen alkanut osoittaa omaa tahtoani kotona. Sanon isälle eräänä lauantai-iltana, että hänen juomisensa pilaa meidän kaikkien elämän. Äiti käskee minun olla hiljaa ja mennä omaan huoneeseeni, kun kotona on nyt rauhallista. Isä jatkaa, ettei hänen tyttärensä sanoisi noin ja käskee minun muuttaa pois kotoa. Kaksi vuotta myöhemmin teen niin. Isä ja äiti eivät auta minua muuttopäivänä, vaan äidin siskon mies auttaa minua kantamaan vähät tavarani pieneen yksiöön. Terapeutti tukee minua oman elämän alkumetreillä, kun voin huonosti ja ajattelen olevani tarpeeton. Hän puhuu sukupolvien ketjusta, jossa samat virheet toistuvat. Nyt minulla on mahdollisuus muuttaa menneisyyden suunta. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni varma siitä, että myös minä olen arvokas ja saan olla oma itseni.