Facebook
Facebook
Instagram

Suru

Olemme työyhteisössä kokeneet viimeaikoina sekä työntekijöiden että perheiden surua. Tämä kirjoitus on haparoiva yritys etsiä ensimmäisiä lohduttavia sanoja sekä tekoja.

Suru käy syvällä olevaisuuttamme, kun menetämme toisen. Kuolema tulee usein peliin ennakoimatta, vaikka sitä osaisi esimerkiksi sairauden myötä odottaa. Kuolema muuttaa arkeamme väistämättä.  Suru jotenkin vie meidät pois normaalin ääreltä, vaikka itse suru onkin täysin normaalia.

Ennen kuolema eli arjessamme näkyvämmin, rituaalit olivat osa elämän kiertokulkua. Rituaalit antoivat merkityksiä viimeisillä kohtaamisilla maan päällä. Elävien ja kuolleiden rinnakkainelo on ollut aina oleellinen osa mytologiaamme.

Vertauskuvia surulle on monia: hitaasti paraneva haava, kietoutuva usvainen suruvaippa, aaltoileva tyrsky, raskas lyijyliivi. Surun kirjo on yhtä laaja kuin ilonkin.  Suru tuo mukanaan kimpun muitakin tuntemuksia sekä kipeitä kysymyksiä. Surun kasvot on moninaiset rakastavista kodeista yksinäisiin laitoshuoneisiin. Suru on silti aina kokonaisvaltainen ja moniulotteinen menetyskokemus.

Kirjoittaminen on yksi tapa muistaa ja muistella. Moni purkaa suruaan puhumalla. Silloin riittää kun toinen kuuntelee. Taide voi sanoittaa ja kokemuksellistaa sillan pakahduttavalle tunteelle.

Itku on tyypillisin surun kanava, kyynelehtimisen kulttuurit voivat vaihdella alueittain ja kodeittan. Surua ei tarvitse suorittaa tai piilottaa. Suru ei ole sairauden kaltainen poikkeus- ja häiriötila, josta pitää parantua, toipua tai selviytyä. Suru kuuluu ihmisenä olemiseen. Suru on olemisen tila. Surua ei pääse pakoon. Suru ei kutistu. Ihminen itse kasvaa lopulta surun ympärillä. Suru on usein sosiaalista, se koetaan toisten kanssa.

Liian helposti surevaa halutaan ehkä tyrkkiä pian eteenpäin ja kehotetaan katsomaan tulevaisuuteen. Kiireisessä yhteiskunnassamme suru on vaiheistettu ja tieteellistetty. Surua voidaan hoitaa ja jopa lääkitä. Osa suorittaa surua, osaa salaa ja kätkee surun.

Surussa ei sinällään ole mitään aikarajoja tai tavoitteita. Akuutein suruvaihe voi kestää puolesta vuodesta vuoteen. Surussa on lupa olla sen aikaa ja niillä tavoin kuin se sen vaatii. Väsymys, kaipaus, syyllisyys ja viha kuuluvat surun jälkeiseen kasvuun.

Monesti lehdissä ja netissä annetaan tämänkaltaisia suruohjeita:
1) Hyväksy suru  ja menetys. Esimerkiksi hautajaisrituaali auttaa tähän
2) Käsittele tunteita ja kipuja itsellesi sopivalla tavalla. Älä patoa tunteita.
3) Sopeudu. Elämä on nyt muuttunut. Uudet uomat ottavat aikansa
4) Löydä itsellesi soveltuvat tavat  muistella. Löydä elämään uusia tapoja löytää iloa ja ystäviä.

Suru on tietysti muutakin kuin vaiheita ja kaavoja. Suru on kokonaisvaltainen menetyskokemus, ei vain hetkellinen vaihe, josta täytyy päästä yli. Suru ei kokonaan lähde meistä, siitä jää jonkinmoinen jälki. Menetys on osa elämänkulkuamme. Suru muuttuu usein kaipaukseksi, kun elämä menee eteenpäin.

Usein kanssa- ja rinnallakulkijat haluaisivat olla empaattisia ja myötätuntoisia, mutta keinot puuttuvat. Pahinta on ohittaa vaikenemalla toisen suru. ”Otan osaa”, on neutraali, perinteinen tapa, ja sillä pääsee liikkeelle. Kuuntele. Jututa. Anna itkun tulla ja olla. Älä tuputa omia kokemuksiasi ja korulauseita, älä yritä piristää, älä tulkitse. Anna toiselle tilaa ja tukea jakaa surunsa.

Surevaa voi halata ja sanoa, että hei, mä kuulin asiasta. Täydellinen vaikeneminen ja teeskentely, ettei mitään olisi tapahtunut, ovat pahimpia tapoja suhtautua surevaan. Töksäyttelijöiden ja välttelijöiden sijaan surevan mieleen jäävät ne ihmiset, joiden välittäminen on todellista ja aidosti lohduttavaa.

Toiset käyvät surua läpi tunteiden kautta, toiset kehon tai arjen tekemisen. Oma tapa on oikea niin kauan, kun ei vahingoiteta muita. Työt, kotityöt, ystävien tapaamiset, ulkoilu tuovat arkirytmiä.

Mari Pulkkisen Surun sylissä on usealle todennäköisesti lohduttava kirja. Tähän kirjoitukseen on käytetty paljon Pulkkisen ajatuksia ja ilmaisuja. Pulkkiselle suru on korkean puun latvustossa oleva syleilevä pesä.

“Surun syli on salliva syli. Pesä heiluu elämän tuulissa.Vaikka oksat saattavat raapia pesässä saa levätä sen aikaa kun tarvitsee.” Pesästä avautuu näköala joka suuntaan, niin menneeseen, nykyhetkeen kuin tulevaankin. Näkymät voivat olla kipeät mutta myös kauniit. Lopulta ympärille ja eteenpäin on katsottava, jos ei halua kapeuttaa näkymää ja elämää vain yhteen harottavaan kipuoksaan.”

Ohessa muutamia surulinkkejä: surutyö (YLE), läheisen kuolema /YLE), suru netissä