Facebook
Facebook
Instagram

Surukirjeet

Meitä on monta ja meillä on sanottavaa. Kirjoitamme kirjeitä. Keskeneräisiä, katkeria, kipuilevia. Anteeksipyytäviä ja -antavia. Lapsuutemme ei ollut helppoa, mutta se oli meidän lapsuutta. Parasta sellaista jota meille oli tarjolla. Siksi kirjoitamme. Toisillemme. Läheisillemme.

Hyväksyimme lapsuutemme kurjat kotiolot. Rikkinäiset kalusteet ja silmäkulmat. Hyväksyimme kipusalamat tukistuksista, lääke- ja viinacoctailin sivuoireet sekä persoonamuutoksen väreilyt nousuhumalan aikana. Hyväksyimme rikotut lupaukset, perutut kyydit, hylätyksi tulemisen tunteet ja ennenaikaiset kuolemat.

Osa meistä toivoi raittiita viikonloppuja, öitä jolloin sai mennä nukkumaan levollisena. Osa toivoi murusia keskiluokkaisesta kamarinäytelmästä perhelounaineen, takkatulineen ja kulttuurimatkoineen. Osa toivoi että hauskanpidon kaava ei olisi ollut aina se sama, joka päättyi joko kipsiin tai verisiin siteisiin. Osa toivoi että joku tolkku aikuinen olisi nähnyt huolen ajoissa, että apu perheeseen oli päässyt perille ajoissa.

Osa toivoi edes paria valoisaa muistoja juhlapyhistä. Yhteisiä retkiä jotka eivät olisi päättyneet vanhempien sammumiseen liian varhain, ennen tulta. Osa toivoi sellaista uutta alkua, joka olisi päässyt repsahdusta pidemmälle. Osa toivoi keskusteluhetkiä muualla kuin hautakiven luona. Osa toivoi että arjen hevonpaskabingossa olisi ollut muitakin raksittavia sanoja kuin ryyppyputki, nisti, känni, antabus, ruokot, vuokrarästi. Osa toivoi että lapsuussatujen tyylilaji olisi ollut muu kuin realistinen kauhu- tai jännistyskertomus.

Kaipasimme niin kovasti äitejämme. Kaipasimme isiämme. Kaipasimme aamupaloja sekä iltasatuja. Kaipasimme silityksiä ja puhalluksia. Naururyppyjä sekä ilon turskahduksia. Kaipasimme ohjeita ja reseptejä opiskeluaikaan, halauksia ja selänraaputusta. Kaipasimme rajoja ja rakkautta, emme sammuneiden ruhojen raahausta rappukäytävistä ja huoneennurkista.

Kaipasimme isämuistoina kalanperkausta, ruohonleikkausta, pyöränkorjausta, jääkiekko-otteluiden kommentointia. Emme Cluedo-peliä omassa kodissa, Hohto-kohtauksia tai nopeinta pakoreittiä pakkaseen. Meille taju kankaalla ei ollut taideteoksen nimi. Iskeminen ei ollut flirttailua. Emme pyyhkineet verta vain K-kaupan filepihvien valmistamisen yhteydessä.

Kaipasimme naurua kippurassa, emme pelkoa sikiöasennossa. Kaipasimme mahaamme makeaa tai edes kaurapuuroa, emme potkuja tai huolikramppeja. Kaipasimme päähämme hassuja hattuja ja korviimme viimeisimpiä korvamatoja, emme luunappeja, tukistuksia ja retuutuksia. Kaipasimme yhteisiä muistoja metsästä, rannalta ja huvipuistoista, emme putkasta, psykoosista ja ensiavusta.

Lopussa pyysimme anteeksi. Pyysimme anteeksi ettemme pieninä olleet kiltimpiä ja kärsivällisempiä.  Pyysimme anteeksi teiniajan tempauksia ja uhoa. Pyysimme anteeksi sitä että häpesimme teitä ja halusimme unohtaa teidät. Että emme pystyneet tekemään sovintoa kanssanne ennen kuolemaanne. Että emme muista enemmän hyvää kuin satunnaisia poikkeuksia. Pyysimme sisaruksilta anteeksi, että emme pystyneet suojelemaan heitä enempää. Että omat voimamme riittivät vain itsemme irtirepäisyyn. Vain omille jaloille nousemiseen.

Löysimme avun ja kirjottajapiirimme sattumalta. Somen kautta. Luovuimme hymykulissien ylläpitämisestä, ryntäilystä varjojen perään, heräilyistä painajaisuniin. Tiesimme että vanhempamme eivät halunneet meille pahaa, he eivät vain osanneet antaa meille hyvää ja ehjää.

Äiti, isä, sisko, veli. Saat anteeksi. Voi hyvin siellä jossain. Minun on ikävä. Meidän on ikävä.

Kirjoitus perustuu surukirjeharjoitukseen, jonka lähtökohtana on Susanna Alakosken kirja Lähimmäisen huhtikuu. Kirja oli luku- ja kirjoituspiirin yhtenä virikekirjana.