Facebook
Facebook
Instagram

Sururytmi

Tunnustan heti. Rikos on tapahtunut ja syyllinen on selvillä. Syyllinen olen minä. En ottanut yhdeksäntoistavuotiaan poikani itseensä sulkeutumista tarpeeksi vakavasti. En nähnyt, en kuullut hänen hiljaista hätäänsä ajoissa.

Lapseni olisi tarvinnut ja ansainnut niin paljon enemmän tukea, turvaa ja toivoa. Minä en osannut auttaa, en suojella. En ollut riittävä. En kyennyt manaamaan masennusörkkejä pois. En ollut se viimeinen oljenkorsi tai pelastusrengas. Poikani valitsi mieluummin lääkkeet.

Aikuistuva lapsi ei kerro vanhemmilleen kipujaan. En tiennyt kuinka huonossa jamassa lapseni oli. En usko että kukaan tiesi sitä. Lapseni oli ahdistunut. Hän oli masentunut. Hän osasi hakea apua, mutta apu ei riittänyt pitämään häntä hengissä.

Arjen avuksi myönnetyt uni- ja masennuslääkkeet lohduttivat ja rauhoittivat hänet lopulta ikiuneen. Kolmesataa pilleriä ja pullollinen cokista kaataisi vaikka norsun. Minun poikani oli ketunpoika. Hän halusi itse lääkkeitä, jotta pystyisi nukkumaan.

Poikani ei ansainnut kohtaloaan. Syytän siitä kaikkia muita. Syytän järjestelmää. Syytän Jumalaa. Syytän Saatanaa. Eniten syytän itseäni. Vain tämän syytöksen avulla jaksan jatkaa omaa elämääni.

Selviydyn päivästä toiseen vain ohjelmoituna. En mitenkään muutoin. Jokapäiväinen mantrani sisältää pelkoa, vihaa, katkeruutta, syyllisyyttä, itseinhoa, häpeää ja epätoivoa. Minulla ei ole muuta. Lapseni itsemurhan suruarpi ei lähde pois hankaamalla, ei kulumalla, ei raapimalla. Ei ole sellaista pimeää jossa arpeani ei särkisi.

Kaikki tekoni ja tekemättömyyteni kietoutuvat lapseni viimeiseen valintaan. On niin paljon virheitä ja vääriä hetkiä. En ole lapselleni vihainen. En ole pettynyt häneen. Oma syyllisyyteni ei lopu, suruni ei hellitä. Haukon häpeää kuin astmaatikko.

En jaksa puhua murheistani toisille, en ehkä koskaan. Minulla ei ole toisille mitään lohturepliikkejä. En jaksa kohdata muita. Omassa suruliemessäni on ihan tarpeeksi. Minulla on vain tämä kirjoittaminen. Minulla on yksi sururytmini.

Suru on levinnyt minuun kaikkialle kuin syöpä. Surulla on minussa pääpesä sydämessä ja etäispesäkkeitä kaikkialla kehossani. Ehkä opin joskus elämään tämän surun kanssa.

Suru ei ole tehnyt minusta parempaa ihmistä vaan paskemman. Suru on lamauttanut, taannuttanut ja invalidisoinut minut. Suruni on pohjaton. Se korventaa kuin päättymätön närästys. Häpeä on ainoa kelpuuttamani seuralaiseni. Häpeä on takertunut minuun kuin pinttynyt tupakan, vanhan viinan tai navetan haju. Olemme läheisriippuvaisia.

Ystäviäni ei kiinnosta mitä minulle kuuluu. He haluavat kertoa mitä heille kuuluu. En välitä paskan vertaa heidän sydänsuruista, peräpukamista ja vittumaisista esimiehistä. Itsemurhasta puhuminen on entisille ystäville liian vaikeaa. He haluavat kääntää huomion toissijaisiin puheenaiheisiin. Työhön, säähän ja televisiosarjoihin.

Kuolema pysäytti kiireen. Kuolema pysäytti ajan. Oman lapsen kuolema on menetyksistä suurin. Oman lapsen kuolemasta ei toivu enää entiselleen.

Tiedän etten olisi lopulta voinut tehdä mitään poikani puolesta. Lapseni oli hauras ja herkkä. Hän viihtyi omissa oloissaan. Hän ei halunnut kuormittaa muita, mutta kuormitti itsensä loppuun. Masennus tuli ja murskasi hänet. Niin kuin hän lääkkeensä.

Ainoa haalea lohtuni on se, ettei lapsellani ole enää paha olla. Lepää rauhassa Ville. Olit kaikkeni. Olet kaikkeni.

Alkuperäisen sururytmin antoi Katriina Huttunen. Hänen surukirjansa Surun istukka antoi rauhoittavan tahdin hurrikaanisurulleni, kun poikani valitsi oman poistumistiensä. En ole löytänyt vielä kipuuni omia sanoja. Siksi lainasin Katriinan sanoja, hänen rytmiään. Ehkä löydän vielä omat sanat, oman rytmin, oman rauhan.