Suunnanmuuttaja

Olen entinen narkomaani. Olin ja elin opiaatti- eli kipulääkekoukussa kymmenen vuotta. Olen ollut nyt jo vuosia kuivilla, mutta tie huumettomuuteen oli todella raskas ja kivinen.

Elin onnellisen lapsuuden hyvässä perheessä. Ilman mörköjä, ilman pelkoja ja ilman traumoja. Kun täytin 16 vuotta, vaara alkoi kiehtoa. Kävimme kavereiden kanssa salaa baareissa, joimme viinaa ja kokeilimme myöhemmin kannabista.

Aluksi polttelimme kaveripiirissä vain viikonloppuisin, mutta lopulta pössyttely oli jokapäiväistä. Kerrat ja grammat kasvoivat. Pössyttelystä siirryin kaverien kera erilaisiin lääkkeisiin: rauhoittaviin ja lopulta kipulääkkeisiin. Oksikodoni, metadoni, fentanyyli, subutex, petidiini. Kaikki kävi. Vaikutus keskushermostossa oli ihan sama kuin olisin piikittänyt katuhuumeista vaikkapa heroiinia suoraan suoneen.

Jokainen muutos ja vahvennus päihteiden ja huumeiden käytössä tulee niin asteittain ja salakavalasti. Käy kuten sammakolle siinä hiljalleen keitetyssä vedessä. Vaaraa ei tajua. Olin lopulta opiaattikoukussa eikä ulospääsyä ollut näkyvissä.

Kymmenen vuotta elämästäni siis meni kuin sumussa. Muistikuvat ovat äärimmäisen hataria. Arjen ja elämänhallinta romahtivat täysin. Minusta tuli avuton. Ainoa mihin voimani ja kekseliäisyyteni riittivät oli juonia lisää kipulääkkeitä riippuvuuteen.

Elin maailmassa, jossa Suomen lait eivät merkitse mitään. Tässä maailmassa oli ihan omat säännöt ja omat toimintatavat. Se maailma oli äärimmäisen väkivaltainen ja kiero. Ympärillä oli paljon ihmisiä, joita et oikeasti haluaisi edes tuntea, mutta huumeita saadakseen niitä on vain pakko kestää.

Kaikki asiat ratkotaan tässä maailmassa väkivallalla ja rahalla. Todellisia ystäviä siitä maailmasta ei löydy. Jopa oma puoliso hoiti tavalliset parisuhdeongelmat nyrkeillä. Minusta oli melko pian hakattu ulos kaikki itsetunto. Pidin itseäni huonoimpana ihmisenä maapallolla. Siinä tilanteessa pää oli pakko saada jatkuvasti sekaisin, ettei tarvisi tuntea mitään. Ettei tarvisi ajatella mitään.

Viimeiset vuodet haaveilin jossain hämärän rajamailla että joku huomaisi ja puuttuisi minun tilanteeseen. En pystynyt enää omin voimin lopettamaan. Halusin apua ja tarvitsin apua, mutta en osannut ja kyennyt pyytämään sitä.

Olin saanut väkivaltaisen puolisoni kanssa lapsen, enkä uskaltanut kertoa kipulääkekäytöstä ja siihen liittyvistä ongelmista kenellekään. Pelkäsin menettäväni lapsen. Osasin vältellä pahinta huumetokkurointia, kun liikuin lapsen seurassa muiden ilmoilla. Puolisoni huutotokkurakohtuksia en voinut naapureilta salata. Naapuri-ilmoitusten myötä kuvaan tulivat jälleen viranomaiset. Nyt lastensuojelun kera.

Kokeilimme monia eri tukitoimia ja yritimme katkaista huumeiden käyttöä. Jokainen yritys epäonnistui yksi kerrallaan. Puolisoni pelottelu tehosi. Hän pystyi ruokkimaan minun vainoharhaista asennettani auttajia kohtaan. Puolisoni ei halunnut missään nimessä lopettaa huumeiden käyttöä, vaikka toisessa vaakakupissa oli koko ajan lapsen menettäminen. Minä roikuin puolisossani ja huumetokkurassa, kunnes olin pakkovalinnan edessä: valitsenko huumeet ja puolison vai äitiyden ja lapsen.

Kun lapseni vietiin huostaan, tajusin kuin salamaniskusta, että eihän minulla ollut elämässäni enää jäljellä mitään ehjää ja arvokasta. Istuin tyhjässä, haisevassa asunnossa täysin turrana ja toivottomana. En pystynyt edes itkemään. Puolisoni huumehöskäys katosi havaintokentästäni kauas kuin kaikkoava hyttysen ininä. Elämäni pimein, pysähtynein ja tuskaisin yö käänsi lopulta pääni ja suuntani.

Soitin heti aamulla sosiaalityöntekijällemme ja sanoin tekeväni mitä tahansa mitä he vaativat. Yhteistyö viranomaisten kanssa muuttui helpommaksi, kun oman asenteeni tulppa oli vedetty irti. Muistan kun työntekijämme sanoi minulle: “Lopeta vastaanrimpuilu. Anna hyvien asioiden tapahtua. Luota meihin,  se on täysin mahdollista”. Tämä oli elämäni paras neuvo.

Olin ollut kuin raivopäinen gorilla, joka tappelee, riuhtoo ja huutaa. Eikä myönnä huumeidenkäyttöä ja sen vaikutuksia elämään. Minulle oli vuosia huumepiireissä uskoteltu, että viranomaisiin (poliisi, lastensuojelu, sairaanhoito) ei missään nimessä saa eikä voi luottaa. He vievät lapset, laittavat vankilaan ja repivät perheen hajalle. “Mitään et saa viranomaisille myöntää. Pidä kiisto päällä loppuun asti”.  

Elämäni käännepisteessä minulla ei ollut kuin yksi epätoivoinen ja jyskyttävä toive: Auttakaa. Auttakaa minun ja lapseni tähden. Auttakaa! Minun piti oppia luottamaan juuri niihin viranomaisiin, joista minulle oli koko huumeajan varoiteltu.

Pääsin lopulta korvaushoitoon yli vuoden jonotuksen sekä parin byrokratiaesteen jälkeen. Hoitoa edeltävä aika ja hoidon alkuaika olivat todella kuluttava kausi elämästäni.  Se oli kuin puoli vuotta kestävä jatkuva synnytyskipu kaikkine vieroitusoireineen. Eristin itseni kokonaan entisestä lähipiiristä. Vaihdoin puhelinnumeroni, muutin ja salasin yhteystietoni ja osoitteeni.

Elin neljän seinän sisällä ensimmäisen vuoden. En liikkunut kotoani mihinkään muualle kuin hoitoon ja takaisin. Ulkomaailma tuntui pelottavalta ja vaaralliselta paikalta. Sen jälkeen askel kerrallaan yritin päästä takaisin osaksi tätä ympäröivää maailmaa.

Ensin kävin kahvilassa kahvilla ja kiirehdin äkkiä takaisin kotiin turvaan. Sitten uskaltauduin vertaistukihenkilön kanssa vähän useammin ulos. Pikkuhiljaa opettelin ja opin kävelemään kadulla kuin kuka tahansa normaali kaduntallaaja.

Jouduin opettelemaan arjessani lähes kaiken uudestaan. Miten herätä aamulla tiettyyn kellonaikaan, miten hoitaa päivän rutiinit, miten syödä terveellisesti. Opettelin arkirytmiä, vastuunkantoa, laskujen maksamista, ruoanlaittoa, lastenhoitoa,  sovituista asioista kiinni pitämistä sekä kannustavien sosiaalisten suhteita ylläpitämistä. Kaikkea sitä, mikä muille samanikäisille äideille ja naisille oli jo ihan normaalia arkielämää.

Hoidon myötä aloin nähdä sumun sijaan taas valoa. Harmaissa möykyissä alkoi näkyä värejä. Vaikka haasteet riipivät ja repivät, oli vain ryömittävä ja nilkutettava kohti huomista. Kuntoutuminen vaati rutkasti kärsivällisyyttä ja viranomaisten apua. Vielä enemmän se vaati omaa tahtoa sekä luottamusta ja toivoa paremmista ajoista.

Pääsin lopulta kuiville. Se ei olisi onnistunut mitenkään ilman ulkopuolista tukea. En olisi pystynyt muuttamaan riippuvuussyöksyn kurssia ilman heitä. Korvaushoito toimi, vaikka joskus kuulin vielä entiset kaiut, että hoito johtaa vain toisenlaiseen kierteeseen ja riippuvuuteen. Kaikkihan eivät korvaushoidoista huolimatta pääse kuiville, vaan takertuvat muihin elämän ansalankoihin.

Kauhujutut viranomaisten mielivallasta osoittautuivat minun kohdalla täysin vääriksi. Varsinaisiksi ankoiksi. Minulla oli aivan mahtavat ja auttavat sosiaalityöntekijät. Yhteistyö oli helppoa ja voimaannuttavaa. Sain juuri sen avun, jota tarvitsin. Ilman moraalisaarnoja ja ylimääräistä syyllistämistä. Myös päihdepalveluiden apu ja tuki on oli ensiarvoisen tärkeää.

Olen päässyt takaisin normaaliksi, töitä tekeväksi äidiksi, joka pystyy elämään tavallista arkea. Olen äitinä ja naisena kuin kuka tahansa muukin. Narkkiajan haamujäljet eivät näy silmissä, hiuksissa, kasvoissa tai käytöksessä.  

Muutos vaati todella paljon päättäväisyyttä ja määrätietoisuutta. Kuntoutumiseni huumeriippuvuudesta ei lopu kohdallani koskaan. Päivä päivältä arki yhä helpottuu ja tasaantuu, mutta riski repsahdukseen ei ole koskaan ohi.

Toivon, että tarinani tuo toivoa niille jotka epäilevät irtipääsyä huumekierteestä. Kaiken tason ja keston narkomaaneille on Oulussa tarjolla mahtavia ammattilaisia sekä laadukasta hoitoa ja tukea. Onneksi on auttavia ihmisiä, jotka näkevät sumun takaa poutasään. Jotka valavat toivoa pimeinä, haparoivina hetkinä.

Meitä ex-narkomaaneja, onnistuneita suunnanmuuttajia on paljon. Toivon että myös meidän äänemme kuuluu ja kantaa. Julkisuuden klikkiotsikoissa keskitytään usein rankkoihin tarinoihin, joissa ei ole onnellista loppua. Minun tarinani on toinen. Minun tarinani on tämä.