Facebook
Facebook
Instagram

Syvissä vesissä

Diandra: Me tehtiin koulussa ryhmätyö vapaaehtoisesti nuorten itsemurhista. Se oli aivan kauheaa. Mua itketti ja oksetti ja lopulta suututtikin.

Maria: Mua kosketti erityisesti se läheisten tuska ja kipuilu. Ne asiantuntijoiden kommentit olivat monesti sellaista joopa joo, pärjäilkää, puhukaa ja toimikaa muutenkin ajoissa.

Diandra: Jokainen lapsen menetystarina oli kuin auto-onnettomuus tai räjähdys. Siinä meni koko perheen tavoitteet, unelmat ja arki uusiksi tavalla tai toisella. Monissa omaisten pohdinnoissa tuli pintaan samat jutut:  lapsi katoaa jossain vaiheessa synkkiin vesiin ja lopussa on sitten tulee vielä se viimeinen syöksykierre.

Maria: Tarinoiden taustalta saatto löytyä oppimishäiriöitä, kiusaamista, paskanpuhumista takana, masennusta, ero seurustelukaverista, poissaoloja koulusta ja joillakin viiltelyä.

Diandra: Monen viimeisistä löydetyistä viestetistä löytyi pohdintaa siitä kuinka ne tunsi olevansa pimeässä, sumussa… .  Jokainen meistä rämpii joskus mustissa vesissä. Toisilla vaan pimenee mielessä enemmän kuin toisilla. Eikä paluuta kaikilla enää ole.

Maria: Liian moni lähti ”kukaan ei ymmärtänyt mua” hokemalla, vaikka niillä oli rakastavia ja välittäviä ihmisiä ympärillä. Miten v**tu voi olla ettei muka kukaan ymmärtänyt.

Diandra: On se silti kauheeta kun tuntuu että kukaan ei tajua sun kipua, että sä oot omasta mielen täysin yksin siellä pimeessä. Tilanteessa jossa ei oo mitään muuta suuntaa kuin lopullinen Exit. Edessä on hyppy tuntemattomaan,  kolarin ajaminen, päihteiden yliannostus tai valtimot auki.

Maria: Äidit, isät ja siskokset jää sitten itkemään, että miksi ne ei tajunnu. Ne pohtii vuosia että, tossa jos olis tehny toisin, oisko kaikki sitten päättynyt onnellisemmin. Yks äiti sanoi lohduttavasti ettei, sellaista perhettä ei ole olemassakaan, johon kuolema ei voisi tulla yllättäen kylään. Kuolema voi tulla kuin paha flunssa tai ripuli. Kaikki paska tulee yhtäkkiä toisen sisältä ulos.

Diandra: Itsemurhan tekee joka viikko yksi 15–19-vuotias. Ja kolme alle 30-vuotista. Joka viikko. Jossain päin Suomea. Mieti sitä.

”En tahdo kuolla, mutta en mä myöskään jaksa elää. Mä en kestä tätä pimeää ja kipua. Tajusin jo 15-vuotiaana, että en selviä tästä elämästä, en täyspäisenä. Ei tämä ole kunnon elämää, vaikka hengitän ja liikun. Elän kuin tunteeton ja toivoton haamu.

Se tuska ja taakka mitä mä raahaan, ei sitä tajua kukaan.  Arki painaa kuin tonnin teräslevy. Raapii, repii, silppuaa.  Kaikki itsessä ja ympärillä näyttäytyy turhana. Kaikki paska koteloutuu sisälle. Ei läskiksi vaan sielunkivuksi. Se sietämätön kipu on kuin kymmenkertainen migreeni koko kehossa.”

”Veljeni oli kuolleessa 15-vuotias. Hymyili paljon. Päältäpäin kaikki näytti olevan hyvin. Mut mä en nähny vaan tarpeeks syvälle sen pieneen päähän. Miks se piti pahan olon sisällään yksin, miksei se sanonut mulle tai meille mitään. Vai enkö mä vaan tajuunnu. Mun omakin tulevaisuus muuttui samassa silmänräpäyksessä, kun veli kuoli.

”Pojan itsemurhan jälkeen syyllisyydentunteet olivat todella kovat.  Kyynelten läpi kävin tuhansia kertoja, miksi, miksi, miksi? Mistä se musta ankeuttaja pääs mun pojan sisään? Tunsin olevani täysin paska isä, kun oma poika päätyi tällaiseen lopulliseen ratkaisuun ilman että mä pystyin auttamaan. Olisinko voinut olla vielä enemmän tukena. Olisko pitänyt vaatia enemmän tai vähemmän.”

”Poikani ei yksinkertaisesti jaksanut elää. Hän ei kokenut saavansa elämältä mitään, eikä hänellä ollut sille enää mitään annettavaa. Yritin kaikkeni auttaakseni poikaani, mutta hän vain tunsi olevansa umpikujassa.

Diandra: Mä tajusin siitä ryhmätyöstä, että mun aika ja huomio voi olla jollekulle se tärkein ensiapupakkaus just siinä tilanteessa. Vaikka se juttelu ois ees kevyttä läppää. Jos ahistaa, pitäisi uskaltaa puhua turvallisten aikuisten kanssa. Oli ne sitten kotona, koulussa tai harrastuksissa.  Puhua, puhua, puhua. Puhua se musta vesi mielestä pois.

Maria: Jos toisella ahistaa, ei siinä tarvi kuvitellakaan olevansa joku terapeutti. Käy kävelyllä tai kahvilla. Kulkee pienen hetken toisen rinnalla. Oo syypää toisen hymyyn, edes pieneen sellaiseen.