Facebook
Facebook
Instagram

Tunnelukossa

Mika oli viidennellä luokalla kun ensimmäisen kerran tuli koulusta kyyneleet silmissä kotiin. Kysyin tottakai heti, että mitä on tapahtunut, mutta poika ei suostunut vastaamaan. Koulua oltiin käyty vasta kuukauden verran, kun yhtäkkiä ennen mielellään kouluun lähtenyt lapsi ilmoitti, ettei pidä koulusta. No, kuka pitää? En osannut ajatella asiassa olevan mitään sen kummempaa.

Ajatukseni olivat enemmän keskimmäisessä lapsessamme joka oli aloittanut ekaluokan. Hänenkin kanssaan lähdöt kouluun takelteli, mutta syynä oli asenteen sijaan kadonnut reppu tai hukassa oleva pyöränavain. Hänen kanssaan arki silti sujui, toisin kuin Mikan. Syyslukukausi meni takellellen, väsynyt ja kiukkuinen poika tuntui kuin vieraalle lapselle. Koko perhe olo kovilla, mutta onneksi joululoma helpotti tilannetta. Ehkä syksyn vaikeudet olikin oikeasti väsymystä ja keväällä kaikki muuttuisi. Niin muuttui, mutta ei ollenkaan siihen suuntaan kun olimme ajatelleet.

Nuorimmaisemme aloitti keväällä päiväkodin. Arki muuttui jälleen, enkä koulun jälkeen ollut kotona ottamassa lapsia vastaan. Uudenlainen rytmi väsytti meitä kaikkia ja joka ilta minusta tuntui, ettei aikani riitä mihinkään. Aamut olivat tappelua, mutta saimme suht suosiolla kukin lähdettyä tahollemme: minä ja mieheni töihin, pojat kouluun ja nuorin päiväkotiin. Illat olivat tappelua milloin mistäkin, enkä tajunnut silloin jonkin olevan vialla.

Se oli jotain huhtikuun aikaa kun heräsin yöllä vessaan. Kävelin Mikan huoneen ohi ja näin pojan istuvan sängyllä. Kello oli lähemmäs neljä ja lapseni valvoo. Luulin pojan sairastuneen tai jotain ja kun kysyin miksi hän valvoo, oli vastaus kuin isku kasvoihin. ”Äiti, mä olen niin väsynyt etten jaksa nukkua”. Miten 11 vuotias lapseni voi sanoa jotain tuollaista? Sillä hetkellä koin, että ensimmäisen kerran näen eteeni. Miten ennen niin iloinen ja reipas lapsi olikin muuttunut kuin varjoksi itsestään. Milloin viimeksi Mika nauroi hersyvää nauruaan?

Loppuvuosi koulussa meni miten meni, mutta kesäloma korjasi taas tilanteen. Lapset olivat rennompia, minä olin. Tai en tiedä olinko minä rennompi ja lapset sen myötä, mutta meillä ei tapeltu, tuntu pitkästä aikaa sille, että elämä ei ole pelkkää suorittamista. Kuten aina, loma loppui liian nopeasti ja jälleen elettiin kouluarkea.

Mika oli nyt kutosluokkalainen. Pari viikkoa meni kunnes ensimmäinen Wilma-merkintä tuli. Miinusta, merkintää, valitusta, huomioita. Poika kyllä aamulla lähti jonnekkin, mutta merkintöjen perusteella ei ainakaan kouluun. Poissaolot kasvoi räjähdysmäisesti ja silloin meidät pyydettiin koululle juttelemaan. Olinhan minä niissä vanhempien varteissa käynyt, mutta ei kukaan ollut sanonut, että lapsellamme on ongelmia koulunkäynnissä. Numerot oli keskivertoa, ihan kuten minulla ja isällänsäkkin, ei me mitään neroja oltu.

Opettaja kertoi, että Mikan keskittyminen on huonoa, hän häiriköi, hänen tehtävät on tekemättä ja hän myöhästelee. Odotin 47 pitkää minuuttia, että se nainen sanoisi yhden hyvän asian lapsestani, hänestä joka istui vieressäni koko keskustelun ajan. Ei, mitään hyvää ei tullut. Kotimatkalla kysyin miksi asiat on näin, poika vaan vastasi ”vihaan koulua”. Syytä tai selitystä en vihalle saanut, mutta päättelin koulussa olevan ongelmia. Kysyin kiusataanko häntä, en saanut vastausta siihenkään, mutta hiljaa poskille valuvat kyyneleet kertoivat tarpeeksi.

Otin yhteyttä opettajaan. Kysyin, onko hänen mielestä Mikaa kiusattu? Onko hänen mielestä Mikalla kavereita. Kysyin tuolloin tokaluokalla olevalta pojaltani onko hänen veljensä yksin välitunneilla ja poika vastasi mutkitta oli, että on. Koitin puhua pojalle, mutta puheyhteyttä ei tullut.

Tavarat lensi, raivo oli pohjatonta. Illan kiukku kostautui lapsen valvomisena ja jos hän nukkui, hän näki painajaisia. Elettiin taas vuodenvaihetta ja koin, että puhun jotain vierasta kieltä mitä ei ymmärrä kukaan, ei lapseni, ei opettaja, ei rehtori, ei kukaan. Kevät taisteltiin pojan kouluunsaannin kanssa. Oli aamuja jolloin yhdessä itkimme eteisessä. Poika sitä, ettei tahdo lähteä kouluun ja minä sitä, että miksi minun lapseni on näin vaikea.

Wilmassa oli tuossa vaiheessa 300 merkintää lapsestani, kaikki huonoa. Aloin pelkäämään koko sovelluksen katsomista, sillä tuntui, että jokainen merkintä oli kuin pistos ”huono äiti, huono lapsi”. Luovutin. Päätin, etten herätä lastani kouluun. Päätin, että en vastaa. En ollut toistuvista pyynnöistä huolimatta saanut kommenttia kiusaamiseen, koulukuraattorin teennäinen vastaus ”kun me ei oikein näille asioille voida mitään” ja opettajan näköalattomuus oli liikaa. Luovutin, olkoot. Minun lapseni saa olla kotona, olkoot. Se, etten vastannut enää, eikä lapseni mennyt kouluun, aiheutti lastensuojeluilmoituksen.

Ilmoitus tuntui minusta järkyttävälle. Se pelotti. Olin varma, että joku tulee hakemaan lapseni pois. Joku saa luvalla sanoa minun olevan huono äiti, epäkelpo perhe. Kolme päivää meni, että lastensuojelusta tultiin tekemään meille tarkistuskäynti. Siivoanko, en siivoa. Jos siivoan, näyttää että peittelen jotain. Jos en siivoa, näyttääkö etten välitä. Olin kauhuissani, en muista montaa kertaa pelännneeni niin paljon.

Sitten se tuli, tarkistuskäynti. Eteeni istui totisen näköinen nainen joka kyseli perheestäni, arjesta. Nainen kysyi ”mitä koulu on tehnyt lapsenne kiusaamisen eteen?” hän kysyi ”Oletteko saaneet lastenlääkäriltä arviota lapsenne uniongelmiin?” Olin sanaton, hän kysyy olemmeko saaneet apua. Hän ei tuominnut. Hän ei sanonut, että lapsemme viedään pois. Ensimmmäistä kertaa pitkiin aikoihin minusta tuntui, että tämä nainen puhuu samaa kieltä kanssani. Oivalsin, että hän on täällä meitä varten, ei meitä vastaan. Se tuntui uskomattoman hyvälle.

Koulua ei ollut enää montaa viikkoa jäljellä sille keväälle, syksyllä lapseni aloittaisi yläasteen. Koulun kanssa asioita ei ollut järkevää alkaa enää puimaan syvällisemmin, vaan piti keskittyä lapseni kuntoon saamiseen. Saimme lähetteen lastenlääkärille, lastenpsykiatrille ja vihdoin joku sai puheyhteyden Mikaan.

Mikalla oli tunnelukkoja, hän kärsi masennuksesta, lievästä paniikkihäriöstä ja unettomuudesta. Mitään varsinaista syytä näille asioille ei koskaan löytynyt, mutta koulukiusaaminen luki useammassakin raportissa. Vaikka lastensuojelun astuttua kuvioomme saimme paljon apua, jouduimme myös vaikeiden päätösten pariin.

Meille ehdotettiin, että Mikan olisi hyvä olla Peltolan lastenpsykiatrisella osastolla hetki, että lapsen uniongelmat saataisiin kuriin. Hetki tarkoitti käytännössä vain viikkoa, mutta meille kotonaoleville se tuntui ikuisuudelle. Koti ei ole koskaan tuntunut niin tyhjälle, mutta toivon pystyi tuntemaan.

Mikan toipumisen pystyi näkemään. Ammatti-ihmisten apua toi helpotuksen arkeemme monilta osin. Sen lisäksi, että Mikaa autettiin, autettiin myös meitä vanhempia. Saimme lastenhoitoapua, apua ihan vaan arkeen. Saimme keskusteluapua ja saimme tietoa vertaistuen tarjoajista. Muistan Mikan alakoulun ajoilta iltoja kun töistä tullessani istuin autossa, katsoin kotimme ikkunoita ja mietin, etten tahdo tuonne. Sellaiset ajatukset olivat poissa.

Mika käy nyt 8-luokan syksyä. Hän kärsii edelleen tunnelukoista, mutta painajaiset ja valvomiset on jäänyt pois. Lastensuojeluasiakkuus loppui viime kesänä, mutta saamme silti lanun kautta joka kuukausi 36 tuntia apua. Saimme itse päättää jatkammeko lastensuojelun asiakkuutta, mutta koska jatkaminen olisi käytännössä tarkoittanut uutta henkilökuntaa, teimme ratkaisun, että jatkamme näin. Lastensuojeluilmoitus on saanut mielessäni aivan uuden merkityksen. Pelon ja katkeruuden sijalle on tullut toivo ja helpotus. Meidän perheelle lastensuojelu antoi uuden tilaisuuden.

Jos jotain voisin muuttaa, olisin toivonut, että käytönnön työssä henkilökunta ei olisi niin usein vaihtunut. Eri tahot voisivat tehdä enemmän yhteistyötä toistensa kanssa, mutta samaan aikaan se on etukin, että kaikkialla asiat käsitellään erikseen. Silloin ei tarvitse pelätä, että yhden huonon henkilökemian vuoksi asiat ei etene. Koulumaailmassa näin meidän mielestä kävi. Tosin, kyllähän järjestelmä toimii. Sen ansiosta meilläkin on nyt kaikki näin. Olen kiitollinen.