Tuuletus

Kaikki paska on vaan kertyny mun sisälle. Sellainen synkkä henkinen ummetus. Mä en jaksa selittää enää edes itselle miks musta tuntuu niin huonolta, heikolta ja voimattomalta. Mulla on vaan jatkuva pahaolo. Missään ei ollu mieltä eikä hohtoa kahteen vuoteen.

Mun opinnot kosmetologikoulussa on jumissa. Mä en pysty olee töissä kassalla lyhkäsiä pätkiä pidempään. Kaverit on kaikonnut, kun en mä oo jaksanut ylläpitää mun ihmissuhteita. Mä vaan mätänen mun porukoilla, kun ei oo mitään muuta turvapaikkaa. Ne antaa mun asuu siellä säälistä, ettei tarttis hävetä kylillä. Ei meillä oo porukoitten kanssa mitään normaaleja puhevälejä enää.

Lääkärissä tulee sellainen olo, että mua kuunnellaan tasan sen verran että mut voidaan lähettää jonnekin avohoitoon tai antaa suoraan lääkkeitä.  Että mä oon systeemille vaan koodinpätkä, diagnoosi ja lääketeollisuuden liukuhihnahamsteri.  ”Ei me kuule oikein voida tarjota sulle apua ellet sä ota lääkkeitä. Tämmönen tää systeemi vaan nyt on.” Pitäkää tunkkinne. Lääkkeitä popsimalla musta tulee turrempi ja turvonneempi. Mutta ei se paska mihinkään lähe niillä lääkkeillä mun sisältä.

Mulle on selitetty julkisella puolella, ettei ole terapiaresursseja. Jonot on puolesta vuodesta kahteen vuoteen. Eikä mulla tai porukoille oo rahaa yksityiselle puolelle. Tyypit vaihtuu mtt:llä koko ajan. Mä olen aukipurkanut vuoden aikana mun trauma-tai-mitä-lie paskaani kuudelle eri henkilölle. Päivän helpotussaalis on tuurista kiinni. Kuin onnenpyörää tai rulettia pyörittäis.

Musta tuntuu ettei mua oteta vakavasti. Masennus- tai whatever numerokirjainyhdistelmä vaan pompottaa mun vitutus- ja jaksamiskäyrää kuin setämiesten sydänkohtaukset. Mutta tää paska ei vain lähde pois mun sisältä, ei millään. Tää repii mua.

Järjestöissä meno on “Moi, mitä kuuluu. Mikä painaa. Mitä voitais tehdä sun avuksi?” Tarjoavat teetä, seuraa ja sympatiaa. Toisen ihmisen läsnäolo ja ymmmärrys on tosi mukavaa, mutta se ei poista kokonaan tätä pahan olon möykkyä. Pienentää ja lieventää toki. Ettei tartte olla ihan yksin.

Mulle on tosi tärkeetä että joku vertainen ei kavahda mun hiljaisuutta ja pahaa oloa.  Mä kerron mitä mä tunnen ja mitä mä yritän tehdä sen eteen että ei olis niin paha olla.

Mä yritän tutustua itteeni, sen minkä voin ja jaksan. Vahvuuksiin ja sellasiin kaiken maailman positiivisuuksiin. Mä yritän pitää mun arjen rytmit ja rutiinit kasassa, mutta usein mä en vain saa unta. Lääkkeistä huolimatta.

Mä yritän liikkuu ulkona ja tavata niitä harvoja kavereita joita mulla enää on. Ei kaverit tiedä kuinka syvällä mä oon. Ne pitää mua vaan kummana ja vähän hankalan. Oonhan mä kyllä sitäkin. Miks mä mun paskaa levittäisin (opiskelu)kavereille kun ne kuittaa niinku kuittaa.

“Et sä voi olla älyttömän masentunut, siis niinku todella down, kun sä jaksat huolehtia sun ulkonäöstäsi ja käydä joskus kaljalla.” Mitä vittua.

Jos mä tykkään nostaa mun itsetuntoo edes laittautumalla, niin se ei kerro mitään siitä kuinka surkeelta mä näytän sisältäpäin. Se että mä pidän kulissit kunnossa tekee siis musta epäuskottavan masentuneen. Tää on niin just tätä!

Mä rukoilen että tää paska helpottais. Mä oon tehny itelleni erilaisia soittolistoja mun fiilisten mukaan. Metsässä käveleminen helpottaa. Siellä kukaan ei urpota eikä kattele kulmien alta. Paitsi jos mä innostun laulamaan ääneen niitä mun soittolistan biisejä.

Oon päättänyt etten mä luovuta. Emmä tälle masannuspaskalle anna sellasta lopullista ylivoimaa, että nirri pitäis ite ottaa. Kyllä mä jonkun paperin lopulta löydän johon voi pyyhkiä kaiken tän paskan ja pimeän.

Tää kaikki tuntuu ehkä säälittävältä yli-ikäisen teinin paatokselta. Mutta mä oon tositosi peloissani niitten puolesta, jotka ei jaksa aukoo päätä ja tuulettaa edes tän vertaa kuin mä. Sisters & brothers, mä niin toivon että tekin jaksatte.

Ehkä tää sitä kuuluisaa palkatonta paskaduunii. Selvitä hengissä.