Facebook
Facebook
Instagram

Tyttöpoikatyttö

Miks helvetissä pitää tietää mikä sä oot. Tai hävetä sitä että tunnet olevasi joku toinen kun mitä muut sut määrittelee.

Kissat ja koirat steriloidaan herkästi, kun omistajat eivät jaksa sitä mouruamista, nylkytystä ja edestakaisin ramppaamista. Meillä kotona Kainuussa on aina sanottu että tule sisään tai mene ulos, mutta älä jää ovenrakoon seisomaan.

Mitä pitää tehdä nuorelle tytölle tai pojalle joka ei tiedä mitä se on tai haluaisi olla. Tai tietää, mutta ei uskalla vielä olla sitä mitä on, kun sitä on peloteltu kaikenmoisilla ongelmilla. Pitääkö esimerkiksi nuori ihmiskolli pakkossteriloida ettei nykyinen äitiyskäsitys ja sosiaaliturvatunnuslogiikka mene sekaisin.

En mä oo mikään trans- tai queer- tai joku muu aktivisti. Mä vaan haluan pitää mun elämän kasassa. Minkä mä voin sille, että mun mieli ja kroppa ovat jossain asioissa eri mieltä. Että jokin kohtalon ja geenien onnenpyörä teki musta tällaisen.

Joo mä syön hormoneja, mut mitä sitten. Miten se erotttaa mut niistä salipalvojista, jotka muokkaavaat kehonkuvaa paljon suuremmalla hormonivolyymillä kuin meikä poikatyttöpoika.

Mä luen aika paljon ja uskon että tää transasia etenee onneksi nopeammin eteenpäin kuin rotuasiat tai homous menneinä vuosikymmeninä. Että se syrjintä on vähäisempää kuin mitä orjat tai mustat tai homot on kokenut rikosnimikkeitä myöten. Niihin taisteluihin verrattuna bussilippuselkkaukset tai vessan valinta ravintolassa on pientä. Mutta on se silti nöyryyttävää ja loukkaavaa.

Pridejuhla on siistii. Se on vähän niinkuin kokoperheen penkkarit. Siinä juhlitaan että on kirjoittanut itsesi sinuiksi identiteettisi kanssa. Eikä se ole mitään arktista autoajelua karkkisateessa ja roolivaatteissa vaan riomaista meininkiä kaikissa sateenkaaren väreissä.

Reppanat nettitrollit piikittelevät yhä mua vihaviesteillä: uhkaavat jumalalla ja Soldier of Odinilla. Cissukupuoli siunatkoon, että niiden nettijuttujen lukeminen saa mut pahoinvoivaksi. Eheytystä baby, eheytystä, ne toistaa ja toistaa ja toistaa.

Eihän se keltään oo pois, mitä mä tunnen ja mitä mä teen. En mä ketään sivullista viettele ja käännytä sitä ”pahoille” teille. Mä voin tehdä pienen tunnustuksen kaikille teille pelosta väriseville eheytysjehoville ja muille. Tää juttu ei tartu niinkuin huuliherpes.

Pari vuotta sitten erittäin harva oli kohdannut henkilökohtaisesti transnuoren. Perheelle oli varmaan pieni kriisin paikka jos ala-asteikäinen pamautti että hän tuntee olevansa enemmän sitä vastakkaista sukupuolta. Jos tällainen uskallettiin lausua ääneen, mitä korjattavaa oli edessä. Pitikö korjata mieli vai keho?

Mulle sellainen puhdistava hetki tapahtu kun mä näin Nina Doddin näyttelyn. Mä niin itkin kun mä luin niitä tarinoita ja katselin niitä kuvia. Mä olin 17-vuotias kun mä myönsin lopulta itselleni että oon mikä oon. Näistä osa on tajunnut jutun jo ala-asteella. Niillä on ollut isät ja äidit jotka on seisseet ja kävelleet niiden rinnalla.

Mä muutin 17-vuotiaana omilleni enkä sekoittanut juuri vanhempiani  mun prosessiin. Onneks mä löysin bileistä kumppanin, joka ymmärtää mua. Ehkä mun vanhemmillekin loksahtaa muutamat palikat lapsuudesta paikoilleen sitten kun mä aikanaan kykenen selittämään tän jutun niille rautalangasta.

Onneks tää mun oman elämän escaperoom alkaa nyt ratketa. Mun ei tarvi enää olla jumissa ja lukossa. Koodi on löytynyt. Mun nimi vaihtuu. Rinnoille, alapäälle ja äänelle tapahtuu jotain. Mut muuten mä pysyn samana.

Katso koskettava Milla Brown -tarina oman identiteetin löytämisestä.