Vanhempainilta

Koitan katsella ruokalassa, että näkyykö vanhempien seassa tuttuja kasvoja. Kello on 18.00 ja mekastavien muksujen tilalla on vakavan näköisiä vanhempia, joiden kehonkielestä voi lukea paljon. Osaa ei voisi vähempää kiinnostaa tilaisuus. Olen varma, että heillä on eilen illalla puolison kanssa tapeltu kumpi, vanhempi joutuu vanhempainiltaan tulemaan.

Joku on myöhässä ja kolistelee tuolirivien välissä niin, että uuden nuoren naisopettajan puhe jää hiljaisen anteeksimuminan ja kolinan alle. Yksi isä pälyilee epäileväisesti ympärilleen ja takuulla pohtii, että mihinkähän sitä on tultu. Varmasti on osannut perille vaimon tekstiviestin tai kalenterimuistutuksen perusteella. Nuoren opettajan puhe on vaihtunut terveydenhoitajan puheeseen. Paljon olisi hyvää asiaa tarjolla, mutta liian harva kuuntelee. On seuraavaksi minun vuoroni ja mietin, että miten saan sanottua mitään kiinnostavaa, kun jo nyt muutama haukottelee leveästi ja katselee tuskastuneena kelloaan, että milloin tämä piina loppuu.

Astun ruokalassa eturiviin, esittelen itseni ja kerron olevani 5B luokan uusi opettaja. Kerron kuinka innoissani olen uudesta mahtavasta ryhmästäni ja kuinka upeaa on olla juuri tämän porukan opettaja. En tiedä vääntyykö naamani virneeseen, kun salaa mielessä ajattelen, heräisikö tuo uinuva vanhempien ihmismassa, jos sanoisin: ”Hei olen lastenne uusi opettaja, ylityöllistetty ja alipalkkainen mies, joka väkisin raapii itsensä aamulla ylös koska kyllä, minäkin olen helvetin väsynyt, kyllä, minuakin pännii ja kyllä, teidän lapsenne tekevät teidän lisäksi minutkin välillä hulluksi. Enhän tietenkään tuollaista sanoisi. En sanoisi sitä siksi, että niin ei saa tehdä, enkä etenkään siksi, että haluan kaikesta huolimatta pitää palkkatyöni.

Kävelen kolkkoa käytävää pitkin. On aika siirtyä omaan luokkamme. Vanhemmat kävelevät perässäni hitaasti raahustaen ja käytävä tuntuu pitkälle kuin nälkävuosi. Betoninen koulumme on ankea, vaikka kuinka seinällä on lasten askartelemia pöllöjä ja värikkäistä käsistä muotoiltuja puita. Tiedäthän, niitä missä lapsi painaa maalatun käden paperiin ja se leikataan ääriviivoja myöten irti. Ne mitä tehtiin jo silloin kun minä olin lapsi ja siitä on hemmetti kohta 40 vuotta aikaa.

Luokassa vanhemmat etsivät lapsensa istumapaikkaa. Meillä on vaihtuvat pulpettipaikat, lapsilla ei ole omaa nimikkopulpettiaan, vaan toteutamme luokassa osittain pulpetitonta linjaa. Sekös riemastuttaa yhtä isää. Juuri tämä sama isä haukotteli viisitoista minuuttia sitten kyllästyneenä, kun puhuttiin ruutuajan merkityksestä ja muista tärkeistä asioista lapsen koulunkäyntiin liittyen. Nyt hän on äärimmäisen valveutunut ja hereillä paasatakseen kuinka hänen lapsensa tahtoo perinteisen luokkahuoneen, eikä mitään saatanan hippien säkkituoleja… Yhden lapsen äiti on taas ihan liian fiiliksissä kivan vapaasta ilmapiiristä ja jos tarkkaan katson, saatan huomata jotain reagointia muidenkin kasvoilla. Tai ehkä vaan toiveajattelen.

Kun vanhemmat ovat löytäneet oman paikkansa, on aika aloittaa keskustelu. Tiedän jo nyt, että keskustelu tulee olemaan hyvin yksipuolinen. Minä puhun ja vanhemmat miettivät mielessään kysymyksiä, muttei kukaan kysy. Kukaan muu paitsi tuo äiti, joka oli luokan ilmapiiriä jo kehunut. Kyseinen äiti on äärimmäisen kiinnostunut lapsestaan ja kyselee jo sellaisia asioita mihin minulla ei ole osaa, eikä arpaa, kuten että miksi koulu ei voisi opettaa lapsia kuorimaan itse perunoita tai että voisiko koulu muistuttaa aikaisin nukkumaanmenosta ja siitä, että aamulla pitää muistaa ottaa kotiavain mukaan. Ymmärränhän minä, että lapsi on äitinsä silmäterä, mutta ymmärtääkö äiti, että minä olen vaan opettaja.

En ole mikään kaikkivoipa ylivaltias, joka pystyy jotain sille, että lapsen peruskasvatuksessa on menty metsään jo silloin kun vitosluokkalainen ei oikeasti osaa kuoria omaa perunaansa. Toisaalta olenhan minä myös kiitollinen tuosta läsnäolosta. Toista se on tuon yhden vanhemman kanssa, joka on luovuttanut jo lapsen ollessa vaipoissa. Ei viitsitä välittää, että lapsi saapuu kouluun, että hän tekee läksyt tai ylipäätään olisi joskus peseytynyt ja puhtaissa vaatteissa. Muuten vanhemmat ovat hiljaa. Jos painaisin kuviteltua paussi nappulaa, ei näkymä muuttuisi mihinkään. Ajatuksissaan eteenpäin tuijottavia aikuisia, joilla olisi tilaisuus keskustella ajasta, jonka heidän lapset viettävät kanssani. Aika, joka on enemmän kuin mitä monet vanhemmat viettävät lastensa kanssa iltaisin. Mutta ei.

Normaalia settiä siis. Jokaisessa vanhempainillassa tapaa nämä samat ihmistyypit. Käytös ja puheet pysyy samana vuodesta toiseen, kasvot vaan muuttuvat. Ei paljon mieltä ylennä, kun tiedän, että seuraavaksi pitäisi keskustella luokkaretkirahastosta ja vanhempaintoimikunnasta. Mieltä ei ylennä sekään, että yli-innokas äiti on takuulla toimikunnan puheenjohtaja ja saa taas yhden vivun millä rassata minua. Joskus vitsailen opettajanhuoneessa, että luokkaretket pitäisi lailla kieltää. Onhan ne lasten mielestä mukavia, mutta onko se viikonlopun särkänniemireissun arvoista kuunnella kaksi vuotta sitä, kuinka vanhemmat eivät ehdi, eivät muista tai ylipäätään eivät vaan välitä. Voin kertoa, että ei se ole. Siltikin hymyssä suin kerron taas miten kivaa on yhdessä kantaa kortensa kekoon ja kuinka tässä luodaan lapsille loppuelämän muistoja…

Alan olemaan asialistani lopussa, pääsen heittämään lempikohtani ”onko kellään kysyttävää?”. Luokassa on vaivaantuneen hiljaista ja koska kellään ei taaskaan mitään asiaa ole, voin todeta hymyssä suin, että kiitos tästä, nähdään taas keväällä. En tiedä kuka on helpottunein tilaisuuden päättymisestä, minä vai vanhemmat, mutta se on varmaa, että kaikki on.