Viikinkipoika

Olit minun aurinkoni ja valoni synnytyksestä lähtien. Erik. Autistipoikani. Sinun kanssasi me poukkoilimme vammaislakien flipperissä kuin levottomat katukoirat. Taistelimme väsyneinä kun pykälät ja päätökset taipuivat eri suuntaan kuin omat toiveemme.

Isäsi kanssa yhteinen perhearki oli kolme vuotta repivää riitelyä. Tutustuit jo pienenä sellaisiin taloihin kuin oikeussali, päivystyspoliklinikka ja turvakoti. Elimme perheenä tai ehkä pitää sanoa kärsimme perheenä arkea jota voisi todellakin nimittää hullunkurisen perheen arjeksi. Ei hyvässä vaan pahassa.

Vähävaraisena pätkätyöäitinä yritin juurruttaa meitä niihin lähiön vuokrakaksioihin, joita meille kulloinkin tarjottiin. Arkea varjostivat paitsi koti- myös oikeusriidat. Viranomaiset eivät uskaltaneet ottaa kantaa puolesta tai vastaan. Pyörimme vuosia muuttokehää etsiessämme vakiintunempaa turvasatamaa kotikaupungissamme.

Fyysinen ja henkinen väkivalta söivät voimiani, Erik. En halunnut jättää sinua viikonloppuisin isälle, jonka mielialoista ei tiennyt mihin ne kulloinkin astettuivat. Ja millä seurauksilla. Miehelle jossa oli kauniit kuoret mutta mätä sisus. Vaikka sinussa ja minussa ei näkynyt mustelmia ja murtumia, otimme vastaan sellaisia henkisiä iskuja, joka sai meidät tuntemaan itsemme mitättömiksi ja arvottomiksi. Itsetuntoni kutistui rusinaa pienemmäksi. Minussa ei kasvanut enää ilo vaan pelko. Mies petti minua jatkuvasti. Minä petin itseäni hokemalla, että hyvä voittaa vielä pahan rakkauteni voimalla.

Emme koskaan pystyneet todistamaan oikeudelle sitä kauhun ilmapiiriä, joita koimme. Nauhoitukset olivat liian monitulkintaisia siitä, kuinka lujaa pelon ruuvia kiristettiin ympärillämme. Oikeuskelpoisia sivullisia puolestapuhujia ei löytynyt, koska väkivalta ei noussut pintaan muiden läsnäollessa vaan vain niinä hiljaisina sudenhetkinä. Ilman dramaattisia yhteenottoja. Oli vain sana sanaa vastaan. Meidän vajavaiset sanamme, meidän kipumme, meidän pelkomme.

Elämämme ensimmäinen vuosi oli kuin satua. Näytti siltä että onni oli potkaissut. Myöhemmin tulivat muut potkut. Potkut jotka rikkoivat kylkiluita ja uskon elämään. En uskaltanut kertoa kenellekään siitä mitä enkelikasvoisen isäsi alla kupli. Kukaan ei uskonut millaisessa helvetissä elimme. Sillä he näkivät vain ne kulissit ja onnellisuuden näytökset, johon isäsi voimat riittivät.

Poliisit tiesivät arjen tilanteen paremmin kuin sukulaiset ja ystävät. Ehkä he näkivät myös ne haavat, joita ei tikattu tai kipsattu ensiavussa. En tiedä miksi meni kolme vuotta ennen kuin myönsin itselleni että kaikki ei ole hyvin. Ehkä se oli Erik katseesi, joka havahdutti minut. Jähmettenyt pelon katseesi kun näit verisen äidin yöpuvussa.

En olisi uskonut että olisin lapseni kanssa oman lähiön pakolainen, turvapaikanhakija. Olisipa sinulla Erik ollut setiä, tätejä tai isovanhemmat, jotka olisivat leijonalaumana olleet suojaamassa sinua, kun minun voimani uupuivat.

Onneksi meillä oli toisemme, Erik. Meillä oli aina toistemme hymyt, vaikka aina ei ollut rahaa laskuihin ja ruokaa.

Harmi että löysimme meitä ymmärtävän tukiperheen vasta kuuden vuoden harhailun jälkeen. Perheen jossa ymmärrettiin erityisilot ja -surut. Perheen joka toimi arjen turva-ankkurina ja -majakkana.

Erik. Sinä olet minun lottovoittoni, valo pimeyksien reunoilla. Minun iltarukoukseni ja suojaloitsuni on: ”Niin kauan kuin elän ja pysyn jaloillani, suojelen sinua Erik kaikelta pahalta. Nuku rauhassa pieni erityisviikinkini. Huomenna on taas koulupäivä.”

Aamussa siintää ripaus iloa ja toivoa. Meillä arvokkain asia mitä voin toivoa. Toisemme. Unelmiemme vuokrakoti. Ymmärtävä tukiperhe. Vihdoinkin löysimme turvapaikkamme tässä kaupungissa.

Kirjoitus on osa Vertaiskirjoittamispajan kirjeharjoitusta.