Yötivoli

– Katso äiti, katso, mä osaan nyt tän kuperkeikan!!! … Setä, setä… älä koske, älä.

Muiston äänet tulevat ja kirskuvat. Muiston tunnetta ei huuhdo mikään määrä unohduksen vettä tai viinaa. Ei valuta ulos veri tai kipu. Se muisto vain pompahtaa pintaan. Tuosta vaan, aina vaan.

Aluksi kuvat tulevat pintaan vailla nimeä, vailla kasvoja. Vain ne kourat, vain se kauhu. Enkö voi vain unohtaa. Haluan unohtaa. Mutta kourat ja muistot palaavat. Väkevämpinä, yksityiskohtaisimpina.

Jokainen joka rakastaa lasta, voi rakastaa lapsen myös riekaleiksi. Kun yö vaihtuu aamuksi, kaikkien lasten mieli ei ole enää ehjä. Jotain on mennyt rikki. Ei lapsi sitä itse edes ymmärrä. Ei osaa sanoittaa. Kuvittelee painajaiseksi. Sitähän ollaan tässä ihan vain turvallisessa lähipiirissä. Oma suku. Tuttu ohjaaja tai valmentaja.

“Tässä toimittiin vain hyvässä uskossa. Molemminpuolisessa ymmärryksessä. Ilman väkivaltaa tai pakkoa. Lapsen mieli vain suurentelee asioita. Sehän oli vain vahinkohipaisu syliin otettaessa, lohduttaessa. Peittoa nukkujan ylle vedettäessä. Se oli vain painajainen, mielikuvituksen tuotetta. Ruutuajan lieveilmiö.” Selityksiä riittää.

Tämä yön kauhutivoli vain jatkuu. Possu- ja kummitusjunineen. On hattaraa ja sämpylöitä. On äkillisiä nousuja ja syöksyjä. Pahoinvointia vatsanpohjassa. Käveleviä hiiriä rinnan päällä. Koukintaa jalkovälissä.

Päivisin kasvoille on vain vedettävä hymy. Kiltti hymy. Haamuhymy. Ei tässä ole mitään ongelmia. Ei koulussa, kotona tai vapaa-aikana.

Aivan kuin olisin joku toinen. Aivan kuin olisit joku toinen. Aivan kuin näkisit jonkun toisen. Aivan kuin kokisin jonkun toisen. Yöstä yöhön. Vuodesta toiseen. Yötivoli jatkuu. Eikö se voisi lähteä jo pois. Pois minusta.

Syön vähemmän. Juon enemmän. Kavahdan kosketusta. Pelkään varjoja ja hiljaista läähättävää hengitystä niskassa. Viillän. Kiellän. Käperryn omiin oloihin. Pakenen keinolla millä hyvänsä.

“Kunpa olisit kertonut. Kunpa olisin tiennyt.” Kyyneleet valuivat isäni poskille. “Kunpa olisit kuunnellut, kunpa olisit ollut enemmän isä kuin hyväksikäyttäjän juoppokaveri”, mietin hiljaisena.

En enää kuule, en näe, en tunne. En voi. On pysyttävä hengissä tässä yötivolissa. On pysyttävä järjissään. Pian on taas aamu. Ehkä pintaan nousee silloin onnellisempi muisto.