Alakulo

Ensimmäiset muistot alakulostani tunnistin jo päiväkodissa. Istuin kiipeilytelineen päällä ja katsoin puiden latvoja kun muut lapset leikkivät ja juttelivat ympärilläni. Haluisin kyllä mukaan siihen hälinään, mutta jos hyppäsin mukaan niin pian tuntui että hukkuisin johonkin. Ahdistuin.

Onko alakulo oikea sana kuvaamaan tätä tunnetta? Vihaksi tai suruksi en sitä sanoisi. Alakulo on mulle tyhjyyttä. Kuin kaikelta puuttuu merkitys.

Alakulo jatkui ja jatkui seuralaisenani. Ala-astevuodet ovat sumun peitossa. Mulla oli ongelmia ystävyyssuhteiden hankkimisessa. Tai ainakin niiden pitämisessä.

Hälinä ympärilläni kasvaa ja se tekee olostani hankalaa. Keskittyminen pätkii. On kuin mieltäni raapisi allerginen pistos. Onko tätä pakko kestää? Mitä varten tätä on kestettävä? En minä itsemurhaa konkreettisesti halua, vaikka pohdintani kuulostavat toisinaan aikuisille pelottavan itsetuhoisilta. 

Toiset lapset haluavat kissoja ja koiria. Minä haluaisin, että minulla olisi diagnosoitu tauti, jotta  että läheiset pystyvät käsittelemään oireitani. Ja mahdollista poistumistani elävien kirjoista. Mutta ei ole täsmätautia, on vain asiantuntijoiden tapaamisia. Roikun tyhjyys sisälläni aiheuttamassa uusia pettymyksiä äidille. Muiden läheisten kipuja ja ajatuksia en edes halua pohtia. Tai nähdä heidän surumielisiä silmiään. Se tekee alakulosta itseruokkivan.

Mikään ei tunnu toimivan tähän alakuloisuuteen. Yhdessä artikkelissa ehdotettiin että jos erityisherkkyyteen liittyy alakuloa, uupumusta, unettomuutta tai masennusta, kannattaa kääntyä lääkärin puoleen. Jotta voidaan harkita lääkitystä tai psykoterapiaa. Ei muuten auta. On kokeiltu.

Saan uusia lääkkeitä, vietän uusia osastojaksoja, lääkärit ehdottavat uusia terapioita. Jotkut auttavat. Hetken. Mutta pian niiden vaikutus on ohi kuin kesähelle. 

Vajoan alakulossa vielä syvemmälle. Kuin laihduttaja joka saa pari kiloa pois mutta viisi tilalle. 

On ihme että olen yhä elossa. Yritän kuitenkin. Äitini vuoksi.

Minulla on kaksi läheistä ystävää. Outoja tai luusereita kuten minäkin. Voimme istua hiljaa ja juoda mustaa kahvia. Voimme lukea kirjoja tai keskustella elämän merkityksettömyydestä tai siitä mitä rakkaus on.  Meitä yhdistävä biisi on Eroman Kolmesataa.

Ehkä me ystävykset päädymme aikuisena alkoholisteiksi. Olemme tehneet sopimuksen siitä, että olimme missä kunnossa tahansa, olemme tervetulleita toistemme luo. Ilman tuomitsemista. Ilman ylimääräisiä (ja turhia) selityksiä. 

Katsoin sadepäivänä tylsyyteen netistä jotain Yle Areenan keskusteluohjelmaa. Siinä setä- ja tätioletetut selittävät että jokainen voi parantua masennuksesta. Setä selitti että alakulo on kuin termostaatti, joka opastaa ja säätelee ihmisen voimavaroja. Jos alakuloa ei kuuntele se tuo sitten seuraavana kerralla mukaan kaverin nimeltä masennus. 

Täti vertaili masennusta voikukkaan. Että vaikka kuinka kitkisi, se uusiutuu jos juuria ei saa irti. Termostointi ja kitkentä ovat mulle kyllä tuttuja, mutta ei niiden säätely sitä alakuloa ole vielä mihinkään vieneet.

Oisko tänään hyvä päivä kuolla ja kuihtua pois voikukkana?

Vertaistarinan kirjoittaja on Työkylpy-nuori. Nuori teki myös tarinakuvitusta sekä voimaannuttavaa valokuvausta Työkylpy-jakson aikana.