Auttajan varjot

Auttamisessa on kyse toisen ihmisen aidosta kohtaamisesta ja hänen rinnallaan kulkemisesta. Auttamisen tehtävänä löytää kosketus ihmisyyden ytimeen. On varottava toisen arvokkaan ja herkästi haavoittuvan minän vaurioittamista. 

Ihmisellä on halu ja oikeus tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. Auttaminen merkitsee autettavan elämän voimavarojen löytämistä ja vapauttamista. Hyvän puolustamista ja toivon antamista. Elämisen rohkeutta, luottamusta parempaan ja merkitysten kokemista.  

Auttaja tulee autettavan elämäntarinaan vain sivullisena, osin yllättäen.  Auttaja voi tulla paikalle ”korjaamaan lavastusta”, ”tutkimaan juonta”, tai ”sitomaan eri tarinoiden langanpäitä toisiinsa”. Auttaja voi korjata, yhdistää ja auttaa juonen hahmottamista, mutta hän lähtee näyttämöltä pois tilanteen selvittyä. Autettava on kuski ja päättäjä, pääosan esittäjä ja vastuunkantaja.  

Auttajan tärkein tehtävä on olla läsnä toiselle. Auttaja etsii ja näyttää muutoksen mahdollisuuksia. Auttaja on kartanlukija, joka tarjoaa matkaoppaana ajatuksia, oivalluksia, ja tulkintoja käyttäen hyväksi herkkyyttään, empatiaa ja eläytyvää työskentelyä (kuten psykodraamaa).

”En voi seurata sinua sille matkallesi, joka sinun on kuljettava yksin. Mutta lupaan sinulle, etten hylkää sinua, vaan olen täällä odottamassa sinua.” Minä odotan sinua huomennakin -lupaus lohduttaa ja antaa toivoa. 

Varjot ovat persoonallisuutemme negatiivisia puolia, joita piilotamme ja torjumme. Varjot syntyvät kun vaaralliset, syyllistetyt ja kielletyt asiat eivät pääse ilmaistuksi turvallisesti. Näitä ovat esimerkiksi  haavoittuvuus, häpeä, viha, suru, pelko, katkeruus ja kyynisyys. Elämämme rosoisuuksia, jotka kiellämme, peittelemme ja koteloimme.

Vaikeat asiat ja tunteet kääntyvät lopulta itseämme vastaan. Taakat ja patoutumat alkavat ilmaista itseään meissä jollain tavoin. Fyysisesti tai psyykkisesti.  Näkyviä oireita voivat olla uniongelmat (päänsärky), ahdistuneisuus, kyynisyys, ärtyneisyys ja tyhjyyden tunne. Pahimmillaan masennus.

Varjo on outo, kiusallinen ja samalla vääjäämätön seuralainen. Varjo muistuttaa ihmistä kipeistä asioista. Varjolla ja sen tuntemisella on siis tehtävä. 

Kun tulemme nähdyksi, kuulluksi, kohdatuksi ja hyväksytyksi hauraimmillaan ja ”pahimmillaan”, se voi poistaa häpeää, pelkoa ja syyllisyyttä. 

Auttajalta ei vaadita täydellisyyttä. Riittää kun tuntee oman varjonsa ja sen kuinka tulla toimeen sem kanssa. Varjon tunnistaminen ja hyväksyminen mahdollistavat todellisen kohtaamisen ihmisten välillä. Yhdessä on mahdollista huomata, ettei huolellisesti piilotellussa asiassa olekaan lopulta mitään peiteltävää. 

Itsetuntemus on varjonsa kohtaamista. Kun uskallamme kurkistaa omaan pimeyteemme, voimme hyväksyä negatiiviset ominaisuutemme. Samalla voimme alkaa hyväksyä itsemme lisäksi muut ihmiset sellaisina kuin he ovat.  Auttajat ja autettavat ovat samojen ongelmien ja paineiden kantajia kipujen,pimeyksien, haavoittuvuuksien ja suojarakennelmien alla. 

Auttajan on löydettävä oma tiensä, joka kulkee usein erehdysten, vastoinkäymisten, kipeiden kokemusten ja taakkojen kautta. Kun auttaja tuntee omat heikot, kipeät ja rikkinäiset kohdat persoonassaan, niistä voit tulla hänen työkalujaan. 

Uupumus liittyy usein varjoihin. Tunnista sisäinen kaaoksesi ja tunnekuormasi. Myönnä välillä väsymyksesi, riittämättömyytesi, tunnekuormasi ja vihamyökkysi. Kun ilo häviää, työnteosta tulee raatamista ja auttamisesta huolenkannon taakkaa. 

Jos negatiivisia tunteita ei saa ilmaista töissä, koko yhteisö voi oireilla. On hyvä että työyhteisössä aika ajoin riidellään, mokaillaan ja ollaan itsekriittisiä. Se on osa ihmisyyttä. Se kertoo että yhteisössä energia virtaa ja asiat voivat muuttua. Ei olla itseriittoisia ja sulkeutuneita.

Myös auttaja tarvitsee elävän peilin nähdäkseen itsensä, lämpimän ja ison korvan, joka kuulee häntä ja sydämenmuotoisen säiliön, johon hän voi kaataa ahdistustaan.

Silta yli pimeän syntyy kun auttajan ja autettavan varjot hipaisevat toisiaan. Varjo yhdistää ihmisiä toisiinsa ja mahdollistaa tien löytämisen toisen ihmisen vaikeisiin kipukohtiin. Oman ja toisen varjon tunnistamisen jälkeen auttajan on turha selitellä tai mestaroida. Yksityisestä ja salatusta tulee jakamisen kautta tuttua, jota ei tarvi peittää ja pelätä. 

Peilaudumme toisen ihmisen kautta. Meissä on jälkiä kaikista kohdatuista ihmisistä, joista jokainen on ollut heijastava peili.  Toisen tarina auttaa hahmottamaan ja ymmärtämään omaa tarinaa. Peilin heijastus voi johtaa muutokseen kummassakin. Autettava voi nähdä itsensä uudessa valossa auttajan avulla. Peilaus voi näyttää myös oman avuttomuuden ja rujouden. Kipeät asiat laajentavat itseymmärrystä ja auttavat ehkä kyseenalaistamaan jotain. Se mikä on ihmisen osa.  

Arki ei kaipaa jatkuvaa ylianalysointia ja traumojen ronkkimista. Tavallinen elämä auttaa enemmän kuin monet poppakonstit ja hokkuspokkukset. Arki voi olla spontaania, konkreettista, ja parantavaa. Ei vain harmaata massaa ja taakkaa. Sisäinen lapsemme kaipaa lähinnä rauhallista unta, lämmintä syliä, hemmottelua, leikkiä, toisten seura ja rohkaisua käytännön tilanteissa.

Luovuus edellyttää luottamusta, joka tarkoittaa heittäytymistä jonkin varaan. Oman persoonan käyttö auttamistyössä mahdollistaa herkkyyden, intuitiivisuuden ja spontaanisuuden hyödyntämistä. 

Auttaja antaa autettavalle sen, mikä tällä jo on. Ja ottaa häneltä pois sen, minkä hän on jo menettänyt. Sen mitä autettava ei enää tarvitse ja mikä ei palvele enää hänen parastaan.

-> Älä tee asioita liian valmiiksi, viritä toisen energia ja mielikuvitus.

-> Kysy asioita suoraan, se voi helpottaa lukittunutta tilannetta.

-> Ihmiselle on tärkeää kuulua johonkin yhteisöön.

-> Varo ylivastuisuutta. Ole vastuussa  omasta jaksamisestasi.

-> Tunne rajasi. Kehitä itseäsi.

-> Erota omat ongelmasi autettavan ongelmista

-> Joskus vaarana on omien voimavarojen kuluttaminen ja loppuunpalaminen, jos samastuu ja mene likaa mukaan autettavan maailmaan. Turvaa oma jaksamisesi.

-> Luo vapaa ilmapiiri ja mahdollista laaja liikkumatila. Voit tätä kautta päästä käsiksi vaikeisiin ja vaativiin asioihin.

Apua tarvitseva ihminen kaipaa persoonallista läsnäoloa ja avointa, luottamuksellista kohtaamista. Parhaimillaan autettava luottaa auttajaansa niin paljon että voi kertoa tälle mitä tahansa. Autettava voi luottaa että auttaja pysyy hänen puolellaan ja suhtautuu häneen inhimillisesti.

Auttajan on hyvä myöntää olevansa itsekin avuton, haavoittunut, keskeneräinen ja tarvitseva. Auttajaksi ryhtymisellä ei voi ratkaista omaa elämäänsä. Auttajalla on aina sama haaste itsensä hyväksymisessä ja itselleen riittämisessä kuin muillakin. Auttaja saa olla pelkäävä, tukkoinen ja omaa varjoaan pakeneva.

Auttajan huippuhetki on kun tapaat tuettavan (vuosienkin jälkeen) tasapainoisempana, selkeämpänä ja rohkeampana kuin ennen. Vaikka hän on edelleen sairas, vaikka avioliitto rakoilee ja työ on tylsää. Hän on kohdannut itsessään jotain sellaista, jolla hän on päässyt irti vaikeiden olosuhteiden vankeudesta.

Alkuteos: Auttajan varjo – pahuuden ja haavoittuvuuden ongelma ihmistyön etiikassa. Martti Lindqvist. Otava 1995.