Heittopussit

Ystäväni poikaa kiusattiin koulussa kaksi vuotta.  Kiusaaminen oli jatkuvaa pahoinpitelyä, vainomista ja somekiusaamista. Se ettei pojan äiti tehnyt mitään konkreettista asian eteen, vyörytti pintaan oma äitisuhteeni.

Kun olin itse pieni, oma äitini oli väsynyt ja itsekeskeinen. Suojelija ja kodenhengetär hän ei millään tavalla ollut.  Olen pelännyt niin isääni kuin isäpuoltani 17 vuotta elämästäni. Äiti ei kyennyt lähtemään huonoista suhteistaan ja pitämään meidän lasten puolia. Hän vain masentui ja uhriutui niistä. Me lapset olimme rasitteita, emme rakkauden kohteita.

Muistan pienenä lapsena jatkuvat repivät riitelyt. Muistan pelon sängyssäni kun kuulin, että isä alkoi huutaa yöllä. Tärisin, sydämen syke nousi, paniikki iski ja kaikki lihakset jännittyivät. Olin TÄYSIN hereillä. Adrenaliini virtasi.  Riidat saattoivat kestää tunteja ja koko sen ajan olin paniikissa sängyssäni. Riidan loputtua makasin sängyssä unettomana.

Pelkäsin, että milloin öisin kuuluu lyönnin ääniä tai vihaiset askeleet, jotka tömistävät kohti minua ja veljeäni. Jos näin uhkasi käydä, pamahtivat valot päälle ja äiti huusi, että nyt lähdetään lapset. Kaikki pakattiin autoon ja isä jäi huutamaan peräämme. 

Menimme äidin ja veljeni kanssa sukulaisille tai turvakotiin yöksi. Äiti alkoi soitella ystävilleen ja halusi olla rauhassa. Katsoimme pikkuveljen kanssa telkkaria.  Yleensä seuraavana päivänä palasimme kotiin. Lähtöä ja paluuta ei käsitelty mitenkään.

Riitaa oli myös päivisin. Kerran äiti soitti poliisille, että tulkaa äkkiä hakemaan tuo juoppo. Isä repi puhelimen äidin kädestä ja huusi puolestaan että hakekaa tuo akka. Me lapset seurasimme riitoja vierestä. Meitä ei huomattu eikä meitä huomioitu. Riidat ja työt veivät vanhempien kaiken energian. Toisiin liittyvä tyytymättömyys ja raivo purkautuivat lopulta meihin lapsiin viiveellä. 

Kerran päiväkoti-ikäisenä olin turhautunut, kun vanhempani alkoivat tapella parkkirahasta. Huusin takapenkiltä, että lopettakaa ja ottakaa vaikka tästä mun viikkorahani. Vanhempani hämmentyivät ja alkoivat selitellä että ei tässä tarvita sinun rahojasi. Naurettavan riidan taustalla oli se että toinen ei halunnut maksulliseen parkkiin ja toinen ei halunnut etsiä puolta vuotta maksutonta parkkipaikkaa. 

Vanhempien väsyneisyyteen ja kiukkuisuuteen yksi syy oli se että he olivat yrittäjiä. Meidät häädettiin tai jätettiin usein ulos leikkimään. Vietimme enemmän aikaa kavereiden pihoilla ja puistoissa kuin kotona.

Isä joi. Äiti uhriutui, kun isä joi. Olin jo päiväkoti-iässä ensimmäisen kerran oman käytökseni takia suljetulla osastolla tutkimuksissa. Olin kuullut kotona tuntien jankkausta siitä, kuinka tuo tyttö on ihan mahdoton. Että äiti on niin väsynyt ettei pärjää enää kanssani.

Istuin suljetulla osastolla kuukauden. Kaikki yrittivät selvittää, miksi MINÄ olen niin huonokäytöksinen. Olin lastenkodissa myöhemmenkin ennen koulua. Loputtomissa yhteisissä sossukeskusteluissa minusta maalattiin se paha. Pääsin kotiin kun olin tarpeeksi kauan näyttänyt äidille, että olen taas kiltti. Kiltiksi tulon jälkeen äiti taas yllättäen jaksoi minua. Kaksi kertaa isän puolestapuhe ‘’pelasti’’ minut lastenkotijaksolta.

Olin seitsemän, kun vanhempani erosivat. Ei meillä asiasta keskusteltu, todettiin vaan että nyt muutetaan erilleen. Isä haukkui äitiä ja joi kaiken sen ajan jonka hänen luonaan vietimme. Jos sanoin jotain vastaan isä kuittasi ‘’sää oot ihanku äitis’’. Sama kierre jatkui isän uusien naisen kanssa. Juomista, tappelua ja eroamista. 

Kerroimme isän käytöksestä äidille. Äiti vain soitti isälle. Isä huusi ja riehui, koska olimme häpäisseet hänet kertomalla juomisesta.  Äiti vei meidät isän luo aina vain uudestaan, vaikka emme sitä halunneet. Soittelut ja raivoamiset jatkuivat vuodesta toiseen.

Isän juomisen seuraukset oli arpapeliä. Yhtenä iltana hän tanssi humalassa balettia, toisena  iltana naapuri tuli  juomaan vodkaa seuraksi. Humaltuessaan tämä haiseva keski-ikäinen naapurijuoppo halusi harjata hiuksiani ja pitää minua sylissä. Isä vain naureskeli.

Pahimpia olivat mökkireissut. Siellä oli aina lauma isän keski-ikäisiä vanhoja ystäviä ja olimme viikkoja jumissa paikassa, jossa miehet olivat aamusta iltaan humalassa. Me lapset olimme oman onnemme varassa. Mökki oli oikeastaan pelkkä yksi iso huone, joten aina nukkumaanmennessä sai jonkun humalaisen vanhan ukon höpottelemään ja harjaamaan hiuksia. Isä itki päissään ja kohta naurettiin taas hurjan lujaa. Olin helpottunut aina kun joku sammui pelistä pois. 

Äitiä ei isä ja mökkireissut kiinnostanut. Äidistä oli vain hauskaa, kun isä toi humalassa lapset. Äiti laittoi isälle hassut aurinkolasit päähän ja otti kuvan. Veljeni yleensä itki koko illan kun tulimme takaisin äidille. Minä olin raivona. 

Äiti löysi myös uuden miehen ja niinpä meillä olikin pian kaksi hullunkurista alkoholistiperhettä. Kummassakin me lapset kävimme kuulemassa haukut ja olemassa miesten kännäämisen tiellä. Olimme kuin heittopusseja, jotka viskattiin toisaalle pois tieltä.

Muutin alaluokilla isälle. Vain nähdäkseni lisää hillitöntä työmäärää, juomista ja riitelyä.  Kerran isä vei minut uuden tyttöystävänsä luo ‘’mukavalle lomalle’’  keskelle peltoja viikoiksi. Isä joi ja  riiteli tapansa mukaisiesti. 

Uusi äitipuoli purki turhautumisensa minuun. Soitin äidille ja anelin ja itkin, että äiti hakisi minut pois. Äiti antoi sen anelun jatkua päiviä. 

Toisena kertana isä ja äitipuoli veivät minut Muumimaahan. Isä löi viisikymppisen kouraan ja näytti että tuosta menee tie ja sen päässä on baari josta löytäisin heidät, kun olen nähnyt tarpeeksi Muumimaata. 

Paluumatka oli jälleen riitelyä, kun äiti oli saanut kuulla tapahtuneessa. Muumimaa-reissun jälkeen en nähnyt isää kahteen vuoteen. Sain vihdoin olla kaksi vuotta äidin ja veljen kanssa rauhassa. Ilman isää, isäpuolta tai äitipuolta.  

Aloin oireilla. Äiti syyllisti minua kaikesta. Hänen jatkuva väsymyksensä ja masennuksensa johtuivat taas vain minusta. Koulun puhutteluissa kuuntelin jatkuvasti samaa. Edessä oli taas lähtö lastenkotiin, jotta minusta tulisi kiltti. 

Lopulta tuli viimeinen  ‘’tänään sinä lähdet joko lastenkotiin tai takaisin isällesi asumaan’’. Palasin isän luo. Ensimmäiseksi  kahden vuoden tauon jälkeen isä ilmoitti, että minun on pyydettävä äitipuoleltani anteeksi,  koska hän oli sanonut minun haukkuneen häntä. 

Kahdeksannella luokalla muutin kahdestaan isän ja isoäitini kanssa isän kotitaloon. Hoidin taloa ja mummoa. Kotiin palatessaan isä oli vihainen, väsynyt ja ärtynyt. Hän huomautti kaikesta siitä  mitä olin jättänyt tekemättä.

Isä ei koskaaan kysynyt minulta kuulumisia. Hyvä jos edes näki minua. Hän katsoi tv:tä ilmekään värähtämättä. Pelkäsin mennä keittiöön syömään iltaisin. Olin hipihiljaa huoneessani, jonka ovi aukesi aina välillä kun  isä tuli humalassa selittämään jotain päätöntä juttua. Lopulta hän lähti räkä poskilla takaisin juomaan alakertaan. 

Sain huutoa,  jos tarvitsin jotain kuten vaatteita tai koulutarvikkeita. Valmistauduin yleensä tunteja, jotta uskalsin pyytää rahaa välttämättömiin koulumenoihin. Lopulta en enää kysynyt mitään. Muutin salaa isältä, kun isä oli selkäleikkauksessa.  Soitin hänelle, että olen nyt muuttanut pois. Isä huusi. Hän soitti ja huusi uudestaan seuraavana päivän, koska olin ottanut vahingossa hänen laturinsa. Hän karjui karjumistaan. 

Kuuden vuoden omillaan asumiseni aikana isäni on käynyt luonani kerran, eikä hän ole ollut yhdessäkään muutossani apuna. 

Äiti puolestaan soittelee kuin kehitysvammaiselle. Viidennes “muistitko laittaa työvaatteisiin huuhteluainetta” -soitto ei ole  enää mitenkään mieltä kohtentavaa. 

Äiti on yhä oman elämänsä uhrikuningatar. Kaiken huomion keskipiste, joka myös tietää kaiken kaikesta. “Mitenköhän pärjäisit ilman minua” hän kysyy aina soittaessaan. Yhä uudestaan. Hänen hyysääminen ja huolehtiminen lapsestaan on valitettavasti vain lähes 20 vuotta myöhässä.