Hiljaista voimaa

Tule nyt rohkeasti sanomaan Elsa tädille käsipäivää. Rohkeasti nyt. Tunnen lempeän töytäisyn selässäni kun minut tuupataan eteenpäin. Ojennan Elsa tädille käden ja sanon hiljaa päivää. Tädin lämmin ja hikinen käsi puristaa hentoa kättäni ja kuulen naurun takaani. Se on tuo meidän Minna niin ujopiimä. Kohta kaikki nauraa ja puna nousee poskilleni. Tätä se on aina. Siskoni Viola tykkää olla esillä. Hän laulaa ja tanssii, nakkelee kärrynpyöriä ja on muutenkin äänessä koko ajan. Aina sanotaan, että Viola on niin reipas. Niin reipas ja niin rohkea.

Minä olen kuin varjo Violan rinnalla. Nytkin Viola ryntää takaani iloisesti halaamaan Elsa tätiä. Olin juuri ojentamassa Elsalle itsetekemääni korttia, mutta Viola huitaisee sen vahingossa kädestäni ja joku astuu sen päälle. Nostan kortin maasta ja taittelemani silkkikukka on rikki. Laitan kortin äitini laukkuun ja huomaan, ettei sitä kukaan edes kaipaa. Äiti kertoo miten koulun kevätjuhlassa Viola lauloi koko koulun edessä suvivirren. Minun esiintymisestäni ei ole kerrottavaa. Olin koivunrunko, joka heilui kevättuulessa. Olin yhtä huomaamaton kuin rikkoontunut kortti äitini laukussa.

Juhlissa on mukavaa, tykkään istuskella Elsa tädin terassilla ja katsella miten viereisellä pellolla linnut kiertelevät ja kuinka pihapuussa oleva tuulikello kilkattaa. Olisipa minulla piirustuslehtiö, voisin tallentaa muistiin tuon pitkäkaulaisen linnun ääriviivat. Katselen juhlakansaa. Huomaakohan kukaan muu, että tuulikellon yksi lanka on solmussa. Olen ajatuksissani, kun kuulen takaani äänen: ”täälläkö sinä mökötät, tule nyt tuonne muitten sekaan”. En edes jaksa sanoa, etten minä mökötä. Että minulla on paljon hauskempaa näin.

Kotimatkalla äiti aloittaa tutun saarnan. Oisit nyt Minna ollut reippaampi. Oisit ollut niin kuin Viola. Aina saa hävetä mörökölliä tyttöä. Isä yrittää sanoa, kuten aina, että ei kaikkien tarvitse olla suuna päänä äänessä. Jossain vaiheessa keskustelua vaivun taas omiin ajatuksiini. En jaksa kuunnella sitä, miten minun pitäisi olla jotain. Maailmassa minunlaiseni on riesa. On kummallista miten hiljainen ja omissa oloissaan viihtyvä ihminen voikin saada niin paljon huomiota.

Joskus mietin, että miksei minunlaiseni voisi olla se normaali? Että niiden jotka koko ajan puhuu, hakee huomiota, että niiden pitäisi osata joskus pysähtyä. Pelottaako heitä hiljaisuus ja oman itsensä kuunteleminen yhtä paljon, kun minua pelottaa esillä ja äänessä olo? Minun elämäni suuret asiat ovat usein näkymättömiä muille. Ei kukaan tiedä miten kauan tein Elsa-tädin korttia tai kuinka tarkasti jäljittelin kevätjuhlaan koivunrungon värejä.  Oliko reipas äkkihalaus oikeasti parempi kuin harkitut värit silkkipaperissa, viivoittimella mitatut terälehdet ja taidokkaasti punottu kukanvarsi?

Kotona kukaan ei enää puhu vierailusta ja kun pääsen omaan huoneeseeni, tuntuu kuin tulisin maailman parhaimpaan paikkaan. Oma rauha. Täällä saan olla minä. Saan pureskella lyijykynän päätä hiljaa haaveillen. Piirtää sarjakuvahahmoja ja pistää puhumaan ne paperilla. Voin vaan olla. Kuulen kuinka Viola pälpättää puhelimessa kaverilleen. Hän varmaan lähtee jonnekin.

On minullakin kavereita on, mutta viihdyn jotenkin itsekseni. Minulle sanotaan usein ”menisit ulos, näkisit kavereita, kävisit jossain, piristyisit”. Harmittaa, ettei sanojat ymmärrä sitä, etten minä ole allapäin tai mökötä jos olen hiljaa. Saatan olla todella iloinen ja innoissani ja näyttää sen niin, että istun silmät kiinni ikkunalaudalla, tuntea auringonlämmön ja kuulla puheensorinan. Olla osa sitä kaikkea ja kuitenkin turvallisesti vähän irrallaan. Ottaa oman tilan. Minulle pieni etäisyys on suurin läheisyys.