Hoitojonossa

Se hetki pysäyttää kun oma lapsi lausuu ensimmäistä kertaa että haluaisi kuolla.  Että elämä tuntuu niin synkältä ja mustalta, ettei mikään tuo valoa elämään. Ettei mikään innosta jatkamaan eteenpäin. Olit silloin kaksitoista. Viisi vuotta myöhemmin sinulle diagnosoitiin autismin kirjon piirteitä.

Vietit yhä enemmän aikaan verkossa eikä sinulla käynyt enää kavereita. Koulu ei enää kiinnostanut. Keskustelupalstat olivat henkireikäsi. Siellä pystyit juttelemaan alakulostasi, seksuaalisuudestasi sekä maailman ja itsesi ”omituisuuksista” Netissä olivat parhaat uudet kaverisi.

Synkimpinä hetkinä papereihisi kirjattiin itsetuhoisuus ja määrittelemätön masennus. Hoitosuunnitelma oli lyhyesti: itsetuhoisuuden hallintaan saaminen. Kun hoitojakso LANUlla päättyi, jäimme yksin. Et ollut terapia- tai osastojonon Top10- kiireellisyyslistassa. Saimme käteemme vain ”Tukea läheiselle kriisissä” -tietopaketin sekä lohduttavan katseen. 

Etäännyit meistä muista perheessämme. Kuihduit ja haihduit. Muutuit aaveeksi. Joskus kuulimme kun naputtelit koneellaasi ja naurahtelit. Ne olivat toivon kipinöitä. Parhaimpina päivinä söit, pelailit ja kujeilit kanssamme. Ne olivat juhlahetkiä. Kuin lapsuuden kesäloma-aikoja. 

Me emme ole antaneet periksi, vaikka nuorisopsykiatrinen järjestelmämme on rikki ja tukossa. Moniammatillinen huoli ja lääkkeiden yliannostuskaan ei riittänyt. Paikkoja ja tukimuotoja on vain rajallisesti. Toisilla on vielä pahempi tilanne. Se lohtu tässä on että mielummin me olemme hoitojonossa kuin sinun hautajaisissasi. 

Koska et halunnut enää jutella kanssani kuten vielä yläasteella, aloin kirjoittaa. Kirjeitä joita voin toivottavasti vielä jonain kauniina päivänä antaa sinulle luettavaksi. Kirjeitä tuhottavaksi ja jotain heti tyynyn alle sujautettavaksi. Kirjeitä jotka kattavat ja sisältävät useita vuosikymmeniä.

Rakas tyttäreni

Sinä olet minulle täydellinen, ihana ja erityinen ihminen juuri sellaisena kuin olet. Olet minulle hyvin hyvin rakas ja arvokas. Minä, isäsi, sisaresi ja moni muu välitämme sinusta todella paljon. Kirjoitan sinulle jälleen tämän näkymättömän kirjeen. Sillä näitä ajatuksia on vaikea keskustella ilman riitaa ja draamaa kanssasi. 

Sinä et ole sopimaton ja turha painotaakka. Tämä yhteiskunta, missä me juuri nyt eletään, ei vain sovi sääntöineen ja odotuksineen sinulle. Ei maailmalle ja itselle kannata kuitenkaan olla pelkästään vihainen.

Maailmaa voi koittaa muuttaa, jos vain jaksaa. Tai ottaa se ilo irti, mitä tästä voi saada.  Otetaan maailma haluun omilla ehdoillamme. Kaikesta paskasta ja mustasta huolimatta. Kyllä se onnistuu. Minä uskon ja luotan siihen. 

Sinä olet vahva ja herkkä yhtäaikaa. Se on hieno ja samalla rankka yhdistelmä. Ei sinun tarvitse mukautua muiden tahtoon sataprosenttisesti. Varsinkaan, jos se rikkoo ja repii sinua. On opeteltava suojaamaan ja rakastamaan itseään omilla ehdoilla. Ei vain ympäröivän maailman.

Sinä olet riittävä ja arvokas. Me ympärillä olevat ihmiset olemme riittämättömiä , jos emme saa sinua tätä ymmärtämään. Sinä olet suuri ihme ja lahja meille.

Olen jo lähes 10 vuotta koittanut ymmärtää, miten juuri sinä näet tämän maailman. En vieläkään aina käsitä ja hahmota kaikkia tuskan vivahteitasi. Näet, katsot ja koet maailmaa eri tavoin ja painotuksin kuin me muut. Miten voisinkaan omalta kohdin vähentää sitä tuskaa ja kitkaa jota koet.

Olen saanut suurta rikkautta elämääni sinun myötäsi. Iloa, hämmästystä, ylpeyttä, ihmetystä, naurua, surua, empatiaa, merkitystä ja kasvua. Mitään en vaihtaisi pois.

Minä olen onnellinen, että et ole kuollut puheistasi ja toiveistasi huolimatta. Niin monen elämä olisi täynnä epätoivoista tuskaa, jos olisimme sinut menettäneet liian varhain. Haluan ja toivon, että voit koskettaa monia monia muitakin vielä. Sillä sinä kosketat. Persoonallasi, ajatuksillasi, pelkällä läsnäolollasi.

Älä satuta itseäsi. Älä vaikka täytät pian 18 vuotta ja olet juridisesti vapaa tekemään ihan niin kuin haluat.  Sinä olet ihana oma itsesi. Täydellinen juuri noin.

Ikuisesti sinun. Äitisi.