Irtaantuminen

Teepannu kiehuu lapsuuskodissani. Minulle viimeistä kertaa juuri tässä tupakeittiössä. Minussa on murtumia. Olen sanonut liian monesti ääneen asioita, joita ei täällä suvaita. Ei täällä kotona, ei tässä yhteisössä.

“Murrosiän hormonit ja lukion valinnaiskurssit tekevät paholaisen työtään tyttäressänne kuin liuottimet”, on maallikkosaarnaaja vihjaillut äidilleni jo useampana kertaan seuroissa. 

Olen löytänyt itsestääni sellaisia haluja, jotka tavallisille lukiolaiselle ovat harmittomia, mutta meille Jumalan lapsille ne ovat yhä päivänvalossa kiellettyä. Haluissani on yhteisöä rienaavia yksityiskohtia, mutta ei normilukiolaisen näkökulmasta mitään likaista tai  rasvaista. Helliä sipaisuja, elokuvissa käyntiä, kaihoisia kappaleita ja hitaita tansseja.

Ei meillä uskossa enää silti ole sellaisia inkivisitioita, noitavainoja tai hourulanomaisia hoitokokouksia, joita monet kuvittelevat yhä uusien paljastuskirjojen ja vanhojen myyttien myötä.

Kyllä meidänkin yhteisössä juodaan ja naidaan, kyllä meilläkin miehet ovat samanlaisia kusipäitä kuin toisaalla. Mutta ne kusipäisyydet tehdään poissa toisten ihmisten silmistä. Ja anteeksianto saadaan Jeesuksen nimessä ja armossa, karitsan veressä.

Minä en halua piilotella enää mitään. Haluan ymmärtää ja keskustella, ilman punaa, häpeää tai mulkaisuja. Kotona meidät lapset laitetaan ruotuun pelkällä katseella, siihen ei tarvita koskaan remmiä tai vitsaa. 

Haluan pois täältä. Haluan päivänvaloon. Haluan levittää siipeni. En todellakaan kuvittele, että elämä aidan toisella puolella olisi jotenkin vihreämpää. Tasa-arvoisine asetelmineen, puheenvuoroineen ja pukeutumisineen.

Minulle riittää se että toista saa katsoa ja koskea. Ilman maalailua kadotuksesta, irstauden esikartanoista tai kristuksen verestä. Haluan tuntea auringon koko kehollani. Kosketuksen ihollani. 

En minä puhu mistään juovuttavasta vapaudesta: stringeistä, ja napalävistyksistä, läähätyksestä tai saksalaisesta syntipornosta. Minulle riittää pelkkä toisen läsnäolo joka tuntuu kuin kiivas juoksu, hengityksen rytmeineen ja endorfiineineen. Puhun tuntemisen vapaudesta. Ajattelun vapaudesta. Olemisen vapaudesta.

Jätän kirjeen äidilleni ja nousen bussiin. Olen saanut yliopiston hyväksymisilmoituksen sekä opiskelijayksiön. Määränpäätäni ei tiedä kukaan muu kuin minä ja Hän. Arjensuojani. Hikikarpaloni.

Sinisilmäinen, suloinen Sarani.

Tarina on syntynyt vertaiskirjoittamispajassa.