Kirje isälle

Hei isä,

kirjoitan sinulle nyt ensimmäistä kertaa. Kuolit kuusi viikkoa sitten. Sinut on jo haudattu, päällesi on tampattu pikkukaivurilla tiivis kerros hienoa hiekkaa. Hiekan päälle on levitetty multaa ja kylvetty nurmikon siemenet. Ne itävät jo vaikka on kuiva helle. Jos sataisi edes kerran, paikallasi ei olisi enää minkäänlaista merkkiä sinusta. Vanha, sammaloitunut kivi on siirretty takaisin haudalle, siinä ei ole nimeäsi. Olen istuttanut kiven eteen kaksi kerrottukukkaista tulilatvaa, vaikka ehkä jotain muuta olisi pitänyt.

Kyllä minä tiedän, ettet sinä ole haudassa. Kun arkku avattiin, siellä oli pelkät kuoret sinusta. Muottiin valetut ontot kannet vanhasta, vieraasta miehestä. Kuoron puku päällä ja hattu päässä, punaraidallinen kravatti ja prässihousut. Valkoinen kuolinliina jalkojen peittona ja käsissä käpy. Käpy, minkä helvetin takia käpy? En kehdannut kysyä, koska olisin revennyt nauruun. Toiset ymmärsivät itkeä. Avonaisen arkun äärellä ei ollut monta. Seisoin sivummalla, annoin tilaa niille, jotka surivat sinua. Minä surin jotain muuta.

Isä, kuka helvetti sinä olit? Lähdit kun synnyin. Synnytyksessä olit mukana. Kerroit päättäneesi jo synnytyslaitoksella hylätä minut, koska pilasin elämäsi. Vein sinulta äitini huomion, jonka piti kuulua vain sinulle. Varastin sinulta rakkautta, etkä sinä kestänyt sitä. Päätit hylätä minut ja niin teit. On reilua kertoa kaikki suoraan. Ja sinä isä olit helvetin reilu mies.

Minulla on sinusta yksi lapsuusmuisto. Siinä sinä keität lenkkimakkaraa pienessä kattilassa. Keitinveteen laitat suolaa. Me syömme ja sinä katoat. Jään yksin. Muistan kattilan, muistan siinä olleen veden ja lenkkimakkaran pätkän. Muistan pikkuruisen keittokomeron, astiakaappien valjun värin ja kapean ikkunan, josta näkyy männynlatvoja ja jokunen koivu. Muistan kahden huoneen ja keittokomeron hajun, yksinjäämisestä johtuvan pelon ja vapauden ristiriitaisen tuoksun sekä rappukäytävään naapurin postilaatikosta vuotavan erilaisen aromin. Sinua isä, sinua minä en muista. Muistossani paikallasi on tumma, ihmisen mentävä aukko.

Tiedätkö isä, että lapsena luulin naapurin miehen etunimen olevan Isä? Kutsuin häntä sillä nimellä, kunnes kiellettiin.

Kun olin nuori, ehkä 15-vuotias, sinä soitit. Vastasin eteisessä olleeseen lankapuhelimeen. ”Se on isäs täällä moi.” Hiljaisuus kesti kauan. Haukoin sanoja ja pilaantuneeksi muuttunutta ilmaa, jota en enää yhtäkkiä pystynyt hengittämään. Kunnes äiti tuli, otti puhelimen ja puhui kanssasi jonkun vieraan ihmisen äänellä vihaisesti.

Seuraavaksi alkoivat lupaukset. Sinä tulet lomalle, haet minut. Sinä tulet ja haet. Isä tulee. Ja minä uskoin. Kaverit soittivat. Ei, en voi alkaa. En voi lähteä mihinkään, koska minun isä tulee. Niin, isä, minun isä, minullakin on isä. Oma isä. Onnellinen kihinä valui hiusrajasta sormenpäihin asti. Ja se odotus. Istuin ikkunassa tuijottamassa päiväkausia, kokonaisen joululoman, viikonloppuja, pääsiäisiä. Aamut pimenivät päivien kautta illoiksi ja illat öiksi. Kesästä tuli syksy ja talvi ja taas kesä. Kurjet ja kuovit lähtivät ja palasivat, joki jäätyi ja sulasi aina uudelleen. Etkä sinä koskaan tullut. Mutta aina tuli uusia lupauksia. Uusia puheluita vieraaksi hetkessä muuttuvalle äidille ja minulle yksi kirje.

Tiedätkö isä, silloin valehtelin sinulle. Sain minä sen kirjeen, vaikka toista väitin. Se kirje oli käsittämätön tulehtunut, aukirevitty haava, joka täytyi unohtaa. Kirjeen mukana oli kortti, jossa oli AA:n leima ja teksti ”Jumala on elämän valo”. Siinä kirjeessä puhuttiin vierasta kieltä, jota en ymmärtänyt, koska en ollut sitä koskaan ennen kuullut. Minulta ei koskaan ennen ollut kukaan pyytänyt anteeksi.

Tiedätkö isä, miltä näyttää Helsingin rautatieasema maaliskuisena yönä sellaisen lappilaisen tytön silmiin, joka ei ole siellä koskaan ennen käynyt, ja jonka isä ei tulekaan hakemaan?

Koskaan sinä et tullut, mutta minä tulin kun olit kuolemassa. Sinä et halunnut minua sairaalaan. Käänsit pääsi pois niin kauan kuin jaksoit niin tehdä, ja huidoit viimeisillä voimillasi minua kauemmas. Mutta minä en lähtenyt. Istuin sairaalavuoteen vieressä liki kaksi viikkoa odottamassa, että kuolet, että lähdet lopullisesti, eikä minun tarvitse sinua enää koskaan odottaa.

Isä, sinä olit satuolento. Kaikkien sankaritarinoiden päätähti. Napa-akseli, jonka ympäri maapallo pyöri. Alati muuttuva valhe, jonka ainoa motiivi oli saada rakkautta. Halusit rakkautta, koska sinussa ei ollut sitä yhtään. Sinun oli painettava minut varjoon, että saisit itse paistatella valossa ja rakkaudessa. Miksi minun rakkauteni ei sinulle kelvannut?

Tiedätkö isä, että olen oppinut sinulta, ettei kehenkään voi koskaan luottaa. Tiedätkö isä, minä todella olen oppinut viihtymään niissä yksinäisissä, tummissa varjoissa, joihin olet minut painanut. Tiedätkö isä, vaikka sinä vihaat minua, minä en vihaa sinua. Minä en vihaa edes itseäni. Tiedätkö isä, että sinä itse olet enemmän syyllinen minun syntymääni kuin minä? Tiedätkö isä, että vaikka halusit tappaa minut, epäonnistuit siinäkin?

Kunnes tuli kuolema. Keuhkosyöpä, yhdeksän kuukauden mittainen saattohoito ja lopulta kaksi viikkoa kestävä helvetillinen tuska. Etkä päässyt enää minua karkuun. Istuin sairaalasängyn vierellä ja katsoin sinua. En tuntenut mitään. Sinä itse olet tyhjyyden minuun istuttanut. Sinä pelkäsit kuolemaa. Säälit itseäsi loppuun asti. Kivut veivät sinut tajuttomaksi. Heräsit vielä, vaikkei enää pitänyt. Ja silloin, vihoviimeisellä hetkellä pyysit minulta anteeksi.

En ymmärtänyt. Minun oli pyydettävä hoitaja tulkkaamaan puhettasi. Kuulin kyllä kaiken, mutten ymmärtänyt. Koskaan ennen en ollut kuullut sinulta sellaista puhetta. Sinä isä, pyysit minulta anteeksi kaikkia vääriä tekojasi. Sanoit, että olet aina tiennyt kuinka pitäisi elää ja toimia, mutta sinusta ei ole ollut siihen. Kerroit olevasi pieni ja heikko ihminen. Anna anteeksi, sinä sanoit. Enkä minä osannut antaa, koska olin niin vihainen. Lähdin pois pää täynnä räkää, itkua, vihaa ja pettymystä vain tullakseni pian takaisin. En halunnut olla samanlainen kuin sinä. Annoin sinulle anteeksi. Kuiskasin sen häpeillen korvaasi, ettei kukaan muu kuullut. Tiesin, ettet lähde ennen.

Kun sinä kuolit, nousi aurinko. Aamuyön valossa huusi mustarastas.

Isä, nyt sinä haalenet. Kuvasi on alkanut hiutua mielestäni, ja pian paikallasi on taas tuttu tumma, ihmisen mentävä tyhjyys.

Et jättänyt minulle tilaisuutta kertoa, miltä tuntuu rakentaa identiteetti sen varaan, ettei kelpaa. Että on jo syntymässä varastanut omalta isältään kaiken hänelle kuuluneen rakkauden ja valon, että pelkkä syntyminen tähän maailmaan on pilannut toiselta ihmiseltä kokonaisen elämän. Että on oppinut elämään varjoissa, viihtymään yksin, olemaan erilainen ja ulkopuolinen ja mihinkään kuulumaton liki 44 vuotta. Ja sitten pam, ei se ollutkaan niin. Kaikki olikin valhetta, mikään ei ollutkaan totta, et sinä olekaan se kuka olet aina luullut olevasi, vaan oletkin joku ihan toinen.

Isä, kuka helvetti minä olen?