Kiusatut

Susku (nyt jo reilusti aikuinen): Jo päiväkodissa yksi häirikköpoika otti just mut silmätikuksi. Kiusaaminen oli haukkumista ja sitä että mua ei otettu leikkiin mukaan. Leluja rikottiin ja mut jätettiin yksiin. Tää poika sabotoi mun askarteluja sekä kortteja, joilla olin ajatellut ilahduttaa vanhempiani.

Sama poika sai sitten alaluokilla myös tyttöjä mukaan kiusaamiseen. Vessassa ei enää uskaltanut käydä, kun tytöt lukitsivat vessaan. Luokassa meno oli pulpetin alla potkimista ja selkään tökkimistä.

Koulussa sai välitunnilla aina pelätä kamppauksia ja lumipalloja. Haahuilinkin välitunnit pitkin seiniä. Myös kotimatkat olivat jatkuvaa pelkoa. Kirjat revittiin ja tavarat varastettiin. 

Maha oli jatkuvasti kipeä, kun jännitin sitä kiusaamista. Pahinta oli odottaminen ja jatkuva varuillaanolo. Monesti pissa tuli housuun kotimatkalla, kun päivän jännitys ja varuillaanolo laukesi. Istuin hankeen jotta saisin muka lumesta märän takapuolen. Näinä suojasin itseäni. Piilotin ja pesin itse vaatteet.

Viidennellä luokalla linstasin. Olin mieluummin  pakkasessa haahuilemassa kuin koulussa. Olin melko huono koulussa, kun en osannut keskittyä ja pelkäsin toisia.

Kiusaaminen muuttui yläasteella henkiseksi.  Yläasteella sairastuin masennukseen. Jouduin hetkeksi suljetulle osastolle. Kiusaajat soittelivat sinnekin.  Ooksää nyt virallisestikin hullu.” ”Jäätkö sä sinne pysyvästi. Ihan hyvä että jäät.”  ”Jos sä tuut hullu paskasäkki takasin kouluun, me tapetaan sut.”

Kun palasin kouluun osastojaksolta, olin spitaalinen. ”Älkää olko sen kanssa. Älkää koskeko siihen, hulluus ja kurjuus tarttuu.”  Mun mielialalääkkeet varastettiin.

Vasta aikuisena, kun mulla oli omia lapsia, kerroin äidille kiusaamisesta. Äiti on vanhan liiton nainen. Hänestä syy oli kiusatussa. ”Mitä sä sitten teit että ne kiusas.” Emmä tiiä, en todellakaan tiiä. Ei mussa omasta mielessä mitään vikaa ollut. ”Ainahan koulussa on kiusattu. Pärjäät vaan. Älä näytä niille heikkoutta.”

En mä valinnut sitä roolia että just mä olin roskasäkki. En mä halunnut olla outo, en mä halunnut olla heikko. Yläasteen kovismuijilla oli murhaavat katseet. “Jos kerrot koulussa tai kotona aikuisille niin -kurkku poikki ele. Aina välillä sain jengiltä muilutusta, kun ne  kuvittelivat että olin kannellut, vaikka en ollut.

Kerran kerroin kiusaamisesta rehtorille nimettömänä. Mutta opettajien ja rehtorin mukaan tässä koulussa ei ollut ongelmia. En mä uskaltanut tai osannut kertoa kiusaamisesta mitään kuraattorille tai poliisille, vaikka niillä oli koulussa teematunteja. Mä olin niin arka, en mä uskaltanut puhua vieraalle ihmisille. 

En yhtään ihmettele että kouluampumisia on. Joskus se kiusattu vaan räjähtää. Mäkin mikroräjähdin pari kertaa, mutta se vaan pahensi mun tilannetta.

Nettisisko. Mä en viihdy yläkoulussa. Ei siksi ettenkö haluaisi oppia vaan siksi että olen jotenkin yliherkkä. Olen joutunut tekemään älyttömästi töitä sen eteen ettei just mua kiusattaisi. Että jaksaisin hilata mun ahterin päivästä toiseen tähän ahdistavaan koulunäytelmään.

Koska mä oon erityisherkkä, mä nään asioita, joita toiset ei nää. Joku vois pitää sitä taakkana. Mä jotenkin aistin tai tunnen toisten salaisuuksia ja heikkouksia. Ongelma tässä jutussa on se että mä samastun helposti kokemaani. Enkä mä aina osaa valita sanojani toisille livenä mitenkään kauniisti. Suustani tulee sammakoita.

En uskalla pitää enää perinteistä päiväkirjaa, sillä mulla on aavistus että se jotenkin paljastuu. Jos porukat tietäisivät kuinka paljon mä niistä tiedän, se olisi melkosta hivutusta. Mun seurassa ei oltais senkään pätkän vertaa mitä nyt ollaan. Ei edes säälistä. Sillä sillon ne todella pelkäis mua. Tai vihais.

Mä haluan auttaa toisia esimerkiksi syyttä kiusattuja. Ja mä haluaisin että mua autettais silloin kun muhun sattuu. En mä kaipaa mitään niin paljon kuin ystävämielistä seuraa. Hymyä, hipaisua ehkä joskus naurua vatsan pohjasta. Sellaista pientä. Ei mitään lottovoittoa tai maailmanrauhaa.

Mä oon yrittänyt jättää kiusatuille salaa tsemppiviestejä paperilla koulussa, mutta vastaanottajat on kokeneet sen jotenkin hämmentäväksi eikä ilahduttavaksi. Mä oon yrittäny lähettää nimettömiä ilmiantoja ja huolihuomioita oppilashuoltoon. Mutta lopetin kun asiat uhkas mennä vaan pahempaan suuntaan.

Mä siis aistin (tai niin musta ainakin tuntuu) esimerkiksi ketä hakataan kotona. Mä nään kuka on yksinäinen vaikka se yrittää porukoissa hymyillä ja esittää puolikoviksen roolia. Mä kuulen rivien välistä kenen kotona on ryypätty ja kuka on tullut hauskojen bileitten jälkeen melkein raiskatuksi.

Mä käyn nykyään instassa kirjoittamassa kannustavia tekstejä silloin kun joku on jakanut itselleen tärkeän kuvan ja sitä kiusataan koulussa enimmäkseen. Ottanut kuvan todistaakseen itselleen että sen itsetunnosta on edes jotain jäljellä.

Emmä kerro mun salanimiä, koska muuten sä luulet että sun saamasi kehu olis ollut feikki. Ei se ollut. Mä nään just sun kuvan taakse ja siksi mä tsemppaan nettisiskona.

Mä tein päätöksen alkaa ”nettisiskoksi” reilu vuosi sitten kun mä luin australialaisen Cassidy Trevanin itsemurhaviestin. Vaikka tää juttu olisi urbaani nettilegenda, mua se kosketti syvästi:

“Olen vaihtanut koulua. Olen muuttanut. Ja silti vain he jatkavat ja kiusaavat minua. En voi estää ihmisiä levittämästä vääriä huhuja, mutta voin ainakin yrittää tuoda esiin myös totuuden tapahtuneesta, sillä ihmiset tuntuvat puhuvan siitä yhä.

Kuten sanoin aiemmin, tämä voi kuulostaa aika rajulta niistä, jotka eivät vielä tiedä kuinka vaarallisia kiusaajani ovat. Minun nimeni on Cassidy Trevan ja minut raiskattiin.

Jos joku yrittää raiskata sinut, luota minuun, sinun kannattaa taistella. Taistele! Jos et, niin kadut sitä koko loppuelämäsi ajan. Voit tehdä sen kyllä. Ole varovainen, ole varuillasi.”

Kiusattujen kommentteja instassa (koonnut Nettisisko) :

Mua olisi auttanut jos… olisi ollut edes yksi kaveri joka olisi ollut mun puolella … jos opettajat olisivat uskoneet mua… jos vanhemmat olisivat tukeneet… asiaan olisi puututtu jo päiväkodissa.

Mitä sun mielessä pyörii? Miks minä, millainen mun pitäis olla, teenkö jotain väärin, olisko pitänyt antaa rahaa, kenelle uskaltaisin puhua, jos kerron kiusaaminen vain jatkuu, pitäiskö mun tappaa itteni, en ole yhtään mitään.

Mitä kiusaamisesta seuras? Mulla on todella huono itsetunto. ”Sä oot tyhmä, sä oot ruma, sä oot täys nolla”. Luottamus toisiin ihmisiin on mennyt. Mä vetäydyin. Mä kuvittelen että just mussa oli joku vika, kun tää ei kohdistu muihin. Mä sorrun ihan vääriin ihmisiin. Mua viedään heti, jos joku antoi edes hyvän huomion murusia.

Cassidyn viisauden mukaan mä olen nyt varuillani ja varovainen. Ole säkin. Taistele hyvän puolesta, taistele pahaa vastaan. Terveisin salaystäväsi Nettisisko.