Kivun kierre

Mä aloitin viiltelyn yläasteella. Koin itseni rumaksi, hylätyksi ja yksinäiseksi. Ensimmäinen kokeiluviilto oli oikeastaan vain pieni naarmu reiteen saksilla sen jälkeen kun olin sheivannu jalkakarvat. Sekin kirveli saatanasti viikon. 

Kaikki se paska, riitely kotona ja haukkuminen koulussa otti päähän. Mä vaan itkin omassa huoneessa. Ei se itku mitään auttanut. Mä olin silti toisten silmissä ruma, vastenmielinen läski ja lesbo, vaikka en enää syönyt juuri mitään enkä todellakaan seurustellut tytön kanssa. Mä aloin inhota ja syyllistää itteäni yhä enemmän. Mä hakkasin itteäni päin sänkyä ja seiniä. Käsissä ja jaloissa oli mustelmia ja nirhamia. Raivo, itseinho ja suru menivät sekaisin. 

Mä aloin viillellä, koska oli niin helvetin paha olla. Ensimmäinen tosiviilto oli kuin neitsyyden menetys. Se sattuu ihan kamalasti. Seuraavatkin kerrat sattuu, mutta sitten siihen kipuun tottu. Ja sitten sitä kipua kaipas. Ja sitten siitä kivusta nautti. Paitsi että oikeasti se kipu sattui paljon syvemmälle kuin minne se terä ylsi. Sydämeen ja luihin asti. Haavoista tuli yhä syvempiä ja arvista yhä pysyvämpiä. 

Siitä viiltelystä tuli hyvin varjeltu salaisuus ja hypnoottinen iltarituaali. Mä valutin kaiken pahan pois verenä ja tilalle tuli hyvä tyhjä olo. Vain kivun kautta tuli vapautus. Niin mä sen selitin ittelleni. Mä en ryypännyt tai käyttänyt aineita. 

Viiltelyn jälkeen mä kuuntelin yleensä Spotifyta ja vaan makasin sängyllä. Olin väsyny. Aamulla sitten taas hävetti, nolotti ja vitutti. Kun ties ettei tää oo normaalia. Että jos mä puhun tästä, mua pidetään paitsi vastenmielisenä myös hulluna.  

Kun sä oot viillelly tarpeeksi, sä et tunnista enää toisten hyvää tahtoa. Sä alat karttaa kaikenlaista kosketusta sille alueelle, josta sä oot viillelly. Toisen ”mitä sulle kuuluu” -hipaisu muuttuu kuin poltinraudaksi. Onneksi mun säpsähtelyt meni mun muun omituisuuden piikkiin. 

Kivun kautta sai fokusoitua sen vellovan mustan pahan olon. Kun sen kivun sai fyysiseksi, sitä kuvitteli jotenkin pystyvänsä hallitsemaan. Vaikka enhän mä sitä hallinnut vaan se mua. 

Asiat meni vaan pahemmaksi. Aina kun paha olo iski isommin niin tuli sellanen vastamantra, että vittu illalla mä viillän taas itteäni. Mitä vihasempi olin itselle ja maailmalle sitä syvemmälle sen terän paino käteen tai jalkaan. Itsepetostahan tää kaikki paska oli. Kerran mä tökkäsin itteäni palavalla tupakalla. Sekin kipu autto, mutta ei niin paljon ku viiltely.

Tähän on tullut riippuvuus. Lopettaminen on koko ajan vaikeampaa. Endorfiinit paukkuu kivun kautta, enkä mä usko että saisin samoja rauhoittavia kiksejä vaikkapa urheilusta tähän mun tuskaan.

Viiltely on jättänyt muhun rumat, arpiset jäljet. Ja niitä jälkiä ei tuosta vain puuterilla peitellä, eikä ne katoa niinku mustelmat. Arvet on kaiken tän kivun hinta.  Lopulta sä oot tatuoinu ittes saksilla, puukolla ja partaterillä. Ne jäljet on paljon säälittävämpiä kuin teinipoikien pulpettikaiverrukset. Rumaa ja kipeää nahkagraffitia.

Mä olin joskus kirjoittanut mun yläasteajan ensifiiliksiä sängyn patjan alle piilotettuun vihkoon. ”Mä rakastan kattoo Netflixistä elokuvia. Kun niitä kattoo nii silloin hetkeks unohtaa muun. Mun käsivarsilla ja reisillä on jokapäiväinen Games of Thrones käynnissä. Hyvä yrittää pitää pintansa mutta paha painaa terää vain syvemmälle ja syvemmälle. Ja haluaa vallata lisää ihon valtakuntaa. Mä kadun ja häpeän mun viiltelyä, mutta mitä muuta mä voisin tehdä.”

Mä en oo kertonu mun viiltelystä kellekkään muulle kuin yhdelle kaverille. Luokkakaverit epäili viiltelyä, kun ne on joskus nähny ohimennen mun arvet suihkun jälkeen. Vaikka mä yritin vetkutella aina itteni viimiseksi. Mä oon jo melko hyvä peittelee arpia. Siks mä en esimerkiksi käy uimassa tai uimarannalla.

Jos joku huomais mun arvet, ei sillä oo enää älyttömästi väliä. Mitä se muille kuuluu kuinka paskana mun kädet ja jalat on. Ne on mun raajoja ja mun arpia.

Mun äiti ja tää mun kaveri on itkeneet ja surreet tätä mitä mä teen ittelleni. Äiti tajus jutun kerran saunassa. Sillä meni asiasta aloittaessa aina sanat solmuun ja tuli kyyneleet silmiin. Se sai sanottua vaan että “Voiko se tai joku muu auttaa”. Mä vaan kohauttelin hartioita ja kävelin tilanteesta pois.

On mahtava fiilis, jos ei kuukauteen tai pariin viiltele ollenkaan. Että pystyy kanavoimaan pahan olon muuksi ja muualle kuin viiltelyksi ja vereksi. 

Viiltely hävettää ja helpottaa yhtä aikaa. Siitä tulee hyvä ja paha olo. Ei mulla vaan oo mitään muita keinoja pitää elämääni kasassa. Mä en haluais jäädä yksin, enkä varsinkaan tän jutun kans.

Tää taistelu on viikoittaista. Pystynkö mä lopettamaan vai viiltelenkö mä yhä vain. Mä luotan siihen, että jonain päivänä mä vielä päihitän viiltelyn. Silloin mun ei tarvi peitellä tai hävetä enää arpia. Silloin ne on mun matkamuistoja niiltä pimeämmiltä taipaleilta.

Niin karmeelta kun se ehkä kuulostaa, nää Courtney Parkerin Viimeiset sanat on lohduttaneet mua. Ja pitäneet mut kiinni täällä maan kamaralla. Kyyhkyjen kera.

* *

Vaikuttaa siltä että viiltely on lisääntynyt erityisesti yhä nuorempien tyttöjen keskuudessa. Arviolta joka kymmenes 13-18 -vuotiasta on viillellyt tai kokeillut viillellä itseään. Keskimäärin itsensä vahingoittaminen aloitetaan 12-15 -vuotiaana. Viiltely on yksi keino, jolla nuoret pyrkivät hallitsemaan sietämättömiä, vaikeita, ahdistavia ja pelottavia tunteita.

Viiltelijä tarvitsee aina jonkun huomioita ja apua, sillä yksin on hankala päästä eroon kivun ja häpeän kierteestä. Lue siis Mitä tehdä jos kaveri viiltelee? (YLE). Myös tämä teiniahdistusjuttu kannattaa lukea.