Kokemusisät

Siinä he istuvat: kolme isää kertomassa tarinaansa. Jännitystä puretaan eri tavoin. Yhdellä vapisee jalat, toisella kädet, kolmannella ääni. Tarinoiden takaa nousee samankaltaisia kokemuksia vaikka isät eivät ole toisiaan kohdanneet aiemmin.

Tavallisen keskivertoisän reunoille mahtuu monenlaisia isäkohtaloita ja elämänkriisejä. Kun omat eväät eikä edes lähimmäisen tuki ei ole riitänyt, osan isätie on kulkenut pohjalle, suljetulle osastolle tai linnaan.

Jokainen kokemusisä myöntää sen mikä harmittaa eniten. ”En ollut läsnä kotona, koska olin vankilassa, sairaana hoidossa tai työnarkomaani.” Kaikkia isiä yhdistää myös toisen mahdollisuuden saaminen. Oli takana myrskyisä ero tai kovia vastoinkäymisiä, säie lapsiin on säilynyt kaikesta huolimatta. Myös ukkina pystytään ehkä antamaan kotvan enemmän lämpöä ja läheisyyttä kuin se mitä isänä onnistui.

Jokaisen kokemusisän lapsista osa on jo täysi-ikäisiä. Kotoa löytyy silti joko vieraileva iltatähti tai pieni lapsenlapsi. Tarinoissa korostuu se, että vastoinkäymiset elämään tulivat voimistuvissa sykleissä kunnes pohja tuli totaalisesti vastaan.

”Musta tuntuu että oon pettänyt itteni ja lapseni. En voi selittää että viina vei miestä, koska tämä äijähän siinä lopulta heilui puukon ja pullon kanssa. Vaikka kuinka se mennyt arki  ahdisti niin nyt mieltä painaa juuri se ettei sitä tavallista arkea enää ole.

Se että lapsi kohtaa esimerkiksi koulussa asennetta ”sellainen lapsi millainen isä” on musertavaa. Ei lapseni ole kontrolloimaton häirikkö vaikka isä joskus viinaspäissään olikin. Kyllä täällä mun lisäksi siis lusii tavallaan koko perhe.”

“Kukaan vanki ei halua että lapsi joutuisi kärsimään isiensä teoista. Jo vierailut ottavat voimille. Kun tilanne on mikä on, sitä haluaa minimoida perheen kärsimykset, pelot ja seuraamukset. Jos joku (niinkuin mut) on tuomittu vaikkapa taposta, ei se tarkoita etteikö tekijä rakastaisi lapsiaan.

Sydäntä riipaisee myös se, että jos kysyy lapsilta synttäri- tai joululahjaa.Vastaukseksi ne sanoo ettei sen kummempaa tarvi kuin lupauksen ettei tule toista linnareissua.”

Lapsille isä on aina paras mahdollinen isä. Lapset tarvitsevat isän läsnäoloa, oli henkinen tai fyysinen pohjakunto mikä tahansa. Lapset tarvitsevat vanhempiensa läsnäoloa kasvaakseen aivan kuten tarvitsemme ilmaan hengittääksemme.

“On se karmeaa kun ei tiedä mitä lasten arkielämään kuuluu. Se koskettaa enemmän kuin se ettei yhteen väliin välittänyt lainkaan, mitä itselle tapahtuu. En halua vieraantua lapsistani. En halua että viina ja vankila vie vielä terveyden lisäksi lapset. Mä antaisin vaikka mitä jos mä voisin auttaa läksyissä tai näyttää futiskikkoja kentällä.”

Lusijaisien lämmin suhde lapsiin on usein heidän tärkein voimavaransa vankilassa. Tapaaminen kerran kuussa, puhelinsoitto tai kortti kotoa antaa toivoa jaksamisesta oman häpeän ja syyllisyyden keskellä. Vanhemmuus voi olla ainoa keino näyttää miehisiä tunteita vankilassa. Ylpeys lapsien saavutuksista on usein hyvin käsin ja kyynelten kosketeltavissa karuissakin olosuhteissa. Aina ei kuitenkaan kestä katsoa lasten kuvia, koska kaipuu ja ikävä ottavat sellaisen niskalenkkiotteen, ettei yöllä tule unta.

Ulkopuoliset ja jopa lähiomaiset ovat epäilleet pärjäävätkö miehet muuttuneessa elämäntilanteessaan enää isänä. Usein lusijaisä tai sairastunut isä ei ole hoitanut oikeuksiaan ja asioitaan vankilasta tai hoitolaitoksesta käsin. Energia on mennyt oman elämänsä raiteilleen saamiseen. Monesti esimerkiksi huoltajuuskiistoissa ei juuri ole sitten enää mitään tehtävissä. Ex-vaimo on vahvoilla yksinhuoltajuuden kanssa. Ja vaikka yhteishuoltajuus olisi paperilla olemassa, ei sitä ole käytännössä. Tapaamisoikeuden sovittelut ovat aika karskia seurattavaa. Vuosien patoutunut parisuhdekatkeruus saa välillä outoja kostamisen rituaaleja.

Vankilassa ja sairaaloissa on herätty hiljalleen isien tilanteisiin. Kodinomaiset tapaamistilat eivät ole niin karut kuin mielikuvissa vaikkapa elokuvien myötä. Tilat eivät aiheuta ahdistusta. Isyyden tukemista mietitään laajemmin kuin vain tapaamisoikeuksien järjestämisenä. Tarvitaan kohtaamistukea, yhteistyötä ja avun tarjoamista koko perheelle. Alkuun päästään kun kuullaan perheitä ja sovitetaan sitä mitä tarvitaan ja mitä on tarjolla.

”Mä on sekoillut mun elämäni pilalle. Rötöstelyn ja vankilan kautta mä jouduin laitoshoitoon. Mun psyyke meni paskaksi. Olin elänyt niin monta vuotta väkivallan, pelon ja ahdistuksen keskellä. Mutta mä oon niin ylpeä että mun aikuinen poika seisoo omilla jaloillaan ilman rötöksiä. Sillä on asunto, perhe ja työpaikka. Semmoset elämää koossapitävät ankkurit ja perustat joita mä en saanut koskaan aikaiseksi.

Mun viha ja katkeruus on jäänyt taakse ja haihtunut päihdehöyryjen poistumisen myötä kymmenessä vuodessa. Vapaaehtoistyössä mä olen nähnyt oman keskeneräisyyteni ja kipupisteeni. Pelon ja tuskan tilalle on tullut toivo ja toipuminen. Olen kiitollinen kaikille jotka ovat olleet nostamassa mua katuojasta ja sairaalan sängystä taas pystyyn. Matka jatkuu. Pidetään toisistamme huolta.”