Koulun vika?

Maarit Korhosen Into-pamfletti Koulun vika? on sujuvasanainen tarinallinen kannanottopokkari, joka onnistuu herättelemään sekä vanhempia että opettajia. Se luo hienoja tuokiokuvia ja tarinoita siitä millaista on alaluokkien arki, jossa 25 erilaista lasta omine erityistarpeineen taistelevat aikuisnälässään opettajan ajasta ja huomiosta.

Opetus- ja työrauhaa, kiitos
Korhosella on 30 vuoden opettajakokemus Helsingistä, Espoosta ja Turusta. Alaluokkien ongelma on Korhosen mukaan yksinkertainen: opettajan aika ja huomio kiinnittyy muutamiin erityisen vilkkaisiin sekä erityisen paljon tukea tarvitseviin. Kauniisti käyttäytyvät ja normaalisti oppivat lapset jäävät hyvin vähälle huomiolle.

– Koulu ei enää keskity perustehtäväänsä, eli opetukseen. Kokeilut, tiimit ja projektit vievät entistä enemmän koulun henkilökunnan aikaa, Maarit Korhonen sanoo haastatteluissa. Hän toivoo kouluihin työrauhaa ja kaiken ylimääräisen hilavitkutuksen luokasta poisjäämistä.

– Jos saisi edes pari vuotta opettaa ilman mitään uudistusta tai kehitysryhmää. Enää noin kolmannes ajastani menee opettamiseen. Koulua kehitetään nyt vimmalla, opetuksen kustannuksella.

Neljä peilaushahmoa perheineen
Aika moni verkkokommentoija ja kriitikko on sekoittanut kirjan tarinahahmot, Korhosen haastatteluprovosoinnit sekä todellisuuden. Vähän kuten Enkeli-Elisan tapauksessa.

Kirjassa on neljä arkkityyppiä, joiden kautta kouluilmiöitä kärjistetään. Samalla kuin toiset matkustavat ulkomailla, toiset oppilaat eivät saa kotona ruokaa, huomiota ja kannustusta.

On eliittiperheet, joilla on rahaa mutta ei yhteistä aikaa. Harrastustäyteinen perhe ei juuri näe toisiaan ja koulusta pitäisi saada kymppejä että pärjää elämästä. Motivointi annetaan kalliilla lahjoilla ja ulkomaanmatkoilla.

On maahanmuuttajahahmoja, jota pompotetaan opettajalta toiselle. Kommunikoinnissa ja hyväksynnän hakemisessa syntyy kieli- ja kulttuurikukkasia.

On lastensuojelulapset ja syrjäytyneet, jotka ovat oppineet selviytymään itse alkoholistivanhemmista, köyhyydestä ja heitteillejätöistä.

On lahjakas lapsi, joka saa opettajan toisaalta jaksamaan ja  toisaalta omantunnonvaivoihin kun hän ei pysty antamaan  tarpeeksi aikaa tai riittävän vaativia ja kehittäviä tehtäviä.

Lisäksi on muu joukko aikuis- ja huomionkipeitä alisuoriutujia,  yh-lapsia, Mä en haluu!- ja  Aivan sama-nuoria. Sekä joukko vanhempia jotka eivät osaa tai jaksa antaa lapsilleen turvaa ja rajoja, mutta jaksavat drinksutella tai harrastaa omiaan.

Tavalliset, välittävät perheet ja oppilaat on häivytetty kirjassa lähes täysin taka-alalle. Kirjassa heille riittää lohdulliset pari kappaletta.

Sujuvia kärjistyksiä
Kirja on täynnä meheviä sohaisuja ja oivalluksia koulubyrokratiasta sekä vanhemmuuden uusavuttomuudesta. Keskustelun pistokkaita ovat kotiin nukkumaan jäävät vanhemmat, näkymättömät isät, käytöstapojen puutteet, ylisuojellut reppanat, media- ja pelitodellisuus lasten keskusteluissa, salassapitokummajaiset, homehaitat, periytyvä eriarvoisuus sekä vanhempien yllättävät yhteydenotot ja reaktiot.

Tärkeää on myös Korhosen opettajahahmon monet nostokommentit siitä kuinka paljon hän oikeasti tekee töitä omalla vapaa-ajalla ilman erillistä korvausta. ”Kukahan näitä raportteja oikein lukee?”

Hukassa olevat vanhemmat?

Kirjassa vanhemmuus on monilta aikuisilta hukassa. Vain harva on aidosti kiinnostunut lapsensa koulunkäynnistä.

”30 prosenttia oppilaista on tullut luokkaan siinä tilassa, että he ovat valmiita oppimaan ja heillä on hyvä olla. Loput miettivät, missä äiti on, milloin saadaan ruokaa tai että kokeesta on pakko saada kymppi, koska isä käski.” Korhonen lataa haastatteluissa. Todellisuus on tuskin näin karmea.

Kirjassa osaa oppilaita pelottaa yksinolo öisin, perheen rahahuolet, vanhempien vaatimukset sekä oppilaiden nimittelyt. Tummien ja ironisten sävyjen takaa nousee lopulta kuitenkin toivo ja luottamus paremmasta. Jos haluat saada käsityksen millaista sirkusta alaluokat voivat olla kotona ja koulussa, lue tämä kirja.