Kuinka monta kertaa?

Mä oon ollut turra puolet mun elämästäni. Mun arki on ollut varjo- ja sumuelämää. Mä oon pärjännyt omillani 8-vuotiaasta asti.  Silloin mä myös join eka kertaa. Siis join että saisin kännin. Mä join siksi että vanhemmillakin näytti olevan hauskaa vain kännissä. Siis silloin kun ne vielä oli yhdessä.

Viikolla meillä lapsuuskotona ei ollut hauskaa. Kulissit piti pitää kasassa ja arki pyörimässä. Vanhemmat eros kun mä menin kouluun. En mä saanut olla kotona lapsi silloin enkä myöhemminkään. Ei koti ollut paikka jossa joku kehuis ja kannustais ja ottais syliin. Omat vanhemmat pysy kasassa just ja just. Mulle ei päivänpaistetta ja huomioita juuri herunu.

Musta tuntu että mä olin ulkopuolinen riippakivi. Äiti huokaili erokohtaloaan ja pätkätöitään. Ikään kuin mä olisin syy meidän kurjuuteen ja sen paskaan elämään.

Meidän koti oli vuosia oman elämänsä akuankkojen kohtaamismesta ja apatian karkoistuspaikka. Ei ne mitään rapajuoppoja  ollut, sellaisia elämän kolhimia taviksia. Ne joivat iloonsa ja ne joivat suruunsa. Varastin aluksi niiden kaljoja ja viinoja. Join siis salaa omaan kipuun ja tuskaan mun omassa huoneessa. Lipitin tunteet turraksi.

Mä olin masentunut jo pienenä, mutta en mä sitä silloin osannu masennuksesi tunnistaa. Koulussa olin opejen silmissä nuhjuinen näkymätön tyttö.  Mä selvisin ala-asteen läpi niukin naukin ilman vammoja ja kiusaamista.

Koulu oli mulle hyvä paikka. Sai kunnon ruokaa, näki muita hymynaamoja, punaposkia ja räkäneniä. Mun kulissit piti koko kouluajan. Mä en koskaan pyytänyt kavereita kylään. Mä vain lymyilin seinän vierillä ja pihan perillä, todella huomaamattomasti.

Yläasteella lintsasin jonkun verran. Meidän luokka oli niin meluinen ja rikki ettei mun huolet ollut oppilashuollon päällimmäisiä huolia.  Aloin olemaan vapaalla entistä huikentelevaisempi, mut hyväksyttiin bileporukoihin. Muiden mielestä olin hauska ja rohkea seko. Vilauttelin tissejä bileissä, liftailin keskustaan, julkiryyppäsin ja varastelin toisten takeista, repuista ja lompakoista. Mutta en jäänyt koskaan kiinni.

Muut oppilaat kertoivat juoruja ja huhuja tempauksistani, mutta mä vain vaikenin jos joku mulkoili tai nosti kulmia kysyvästi. Värjäsin itse hiukseni, tuunasin tyyliä kotikutoisesta gootista lolitaksi. Mut hyväksyttiin porukoihin, koska kellään ei ollut mitään mua vastaan. Mä olin sopivasti kiva, seko ja harmiton tytteli.

Kodissamme pyörineet tyypit olivat joskus omituisia ja arvaamattomia. Osa oli todella pelottavia, kun ne menivät viinasta ja pillereistä sekaisin. Kilteistä kavereista tuli sellaisia kiilusilmäisiä. Meidän talo oli semmonen ränsistyny pikku tiilitalo kerrostalojen lomassa lähiön syrjäkadun perällä. Jengi joka meillä pyöri ei siis ollut mitään spurguja, eikä meillä riidelty koskaan niin, että olisi poliiseja tarvittu. Yökylähotellissamme oli sekalaisesti viis kuus vakityyppiä. Pääsääntöisestin ne oli miehiä, mutta oli siinä silloin tällöin naisiakin.

Kun olin 10, joku niistä meille majoittautuneista nurkkiinkäpertyjistä käpelöi mua. Muutama vuotta myöhemmin tuli mukaan jo seksuaalinen hyväksikäyttö. En mä sitä sillon tajunnu, säikähdin. Joku viikonlopuista vanha tuttu vaan könysi viereen kun mä nukuin patjalla lattialla. Hiero ja hinkkasi ja sitten könysi pois. Aluks se sattu kun ne hinkkas ja läähätti. Mutta sitten siihen tottu, varsinkin kun mun huoneesta alko löytyy seteleitä ja pieniä lahjoja.

Viikolla krapulaa selättänyt kiireinen äiti sano vaan että älä sinä tyttö kuvittele, kun kerroin mitä mulle tapahtu sen ”työkaverien” ja naapurin setien kanssa mun huoneessa. ”Miks ne aikuiset miehet tuommosta lautatyttöä haluais.” Ehkä sen oman makuuhuoneen kiima tarttui niihin muihin nukkujiin, jotka ei ollut just silloin sen suosiossa.

Pari vuotta satunnaisten kotihyväksikäyttöjen jälkeen mä päädyin kännissä muidenkin alle kuin niiden setämiesten. Ei mulla ollut jäljellä enää itsekunnioitusta tai itsesuojeluvaistoa. Tyypillisesti ne panot oli sellaista biletuttujen kanssa äheltämistä autonpenkillä, väestönsuojassa tai kahvilan invavessassa.

Mulla ei ollut silloin enää mitään tajua normaalista elämänmenosta. Ei ketään joka ois ravistellut mut tähän todellisuuteen. Enkä mä osannut hakea apua. Enkä mä tunnustanut niille vähille kavereille, joita mulla oli, kuinka huonossa jamassa mä olin mun elämässäni.

Myin yläasteen jälkeen lopulta itseäni, keskustan ostari oli paras myyntipaikka. Välillä oli ihan sama kuka halus visiteerata hameen alle, jos kaipasin viinaa, aineita, vaatteita, koruja, reissuja tai herkkuja. Pidin huolta että ne löllömahat eivät tehneet mitään pervoo tai olleet väkivaltaisia. Mä olin jo turra elämälle. En mä jaksanut olla niille äijille edes vihainen. Itselle mä olin vihainen ja vähän mun vanhemmille.

Ehkä musta on tehty joskus lastensuojeluilmoituksia, mutta ei sossut meillä oo kotona käyny. Tai ainakaan ei ne mua oo jututtanu. Terveys- ja muista tarkastuksista selvisi hyvällä pokalla, vähillä sanoilla ja valkoisilla valheilla.

Mä täytin just 18. Lehdet ja netti on täynnä  nyt ”Hyväksikäytetty on alle 15-vuotias, jota jopa kahdeksan eri mamu-miestä hyväksikäyttivät puoli vuotta.”  Mua oli hyväksikäytetty jo vuosia, mutta kaikki kohisi vain näistä mamu-seksirikollisista. Nirriä niiltä äijiltä oltiin ottamassa, mutta kysykö kukaan niissä kommenteissa, kuinka sitä  just yhtä alaikäistä tyttöä olis voinu auttaa. Ennen tai jälkeen raiskausten.