Kurittaja

Se läpsäisy ei ollut ensimmäinen kerta.  Nelosluokkalaisen tyttären jankkaaminen ja tökkiminen loppui pari kuukautta sitten siihen, että huitaisin tyttöä kirjalla lujaa. Säikähdin reaktiotani. Lupasin heti itselleni, ettei hermo mene enää koskaan toiste väkivaltaiseksi. ”Ei koskaan”-lupaus kesti pari viikkoa.  Tukistin sillon eskaripoikaani. Mikä äitihirviö minusta oli tullut?

Huomasin etteivät hermoni kestäneet enää entisen lailla lasten kiukkua, keskinäistä kinastelua ja pahanolon ilmaisuja. Sorruin turhan koviin otteisiin ja ylimitoitettuun riuhtomiseen ja raivoamiseen. Tiesin että toimin väärin. Tästäkö se nyt sitten alkaa. Vedänkö kohtaa turpiin lapsiani kuin lähiömuija. Niin kuin isäni läimi meitä lapsina poskille.

Olin korkeakoulutettu ja silti epäonnistuja. Syyllinen näkyi, kun vain katsoi peiliin. Minun pitäisi pystyä ennakoimaan ennen kuin viha ja raivo läikkyy vaarallisesti yli. Pitäisi ja pitäisi. Tiedän toimineeni väärin, mutta en vain kestänyt kiukun, väsymyksen ja stressin yliannostusta. 

En saanut syväanalysoitua, mistä silmitön raivoni sikisi juuri nyt pintaan. En halunnut uskoa siihen helppoon selitykseen, että olin saanut kotoani niin heikot eväät ja esimerkit. Olin fiksumpi, vahvempi ja avoimempi kuin vanhempani. Olin tehnyt itselleni pyhän lupauksen etten syyllisty koskaan heidän kärsimys- ja viattomuusnäytelmäänsä.

Toki minulla oli keittänyt yli jo kotona viime vuosina. En muista mistä räjähdin esimerkiksi syyslomalla miehelleni. Huusin, raivosin ja uhkasin erolla. Toisena iltana en noteerannut ketään mitenkään. Muhittelin omissa marttyyriliemissäni. Miksi minun piti hoitaa kaikki: työt, siivoaminen, ruoanlaitto, kaupassakäynti, kalenterointi ja erilaiset muistamiset. Miksi minun piti jaksaa venyä yli äärirajojen? Miksi minun piti tuntea syyllisyyttä, jos jotain jäi tekemättä tai kesken. Miksi minua ei kehuttu ja hellitty huomionosoituksilla?

En usko, että lapsilleni jäisi mitään traumoja näistä purkauksistani. Eihän niitä ole jäänyt minullekaan. Tai mitä tässä valehtelemaan. Jäihän niistä.

Olenko minä nyt se raivopiikkinen mörköhahmo, jota lapsi alitajuisesti kavahtaa ja tarkkailee jatkuvasti? 

Sydän laukkasi ylikierroksilla iltaisin. Panikoin yksinollessani. En uskaltanut puhua näistä hermoromahduksista aluksi kenellekään.

Lopulta vuodatin pahasta olosta ystävilleni, kun tapasimme taidemuseolla kahvilla. Kerron etten juuri nyt jaksa itseäni, liittoani, lapsiani. Hätääni ei otettu tosissaan, eihän se näkynyt päällepäin. Toisaalta en kertonut kaikkea.

Ehkä minä ja suhteemme olimme menossa rikki. Olin siis epäonnistunut äitinä ja kumppanina. Pidin sittenkin yllä hymykulisseja kuten vanhempani. Voi kiesus! 

Kun raivo ja viha iskivät, päässäni sumeni. Paskamyrsky saattoi kiihtyä sanalliseksi tornadoksi parissa sekunnissa. Onneksi olen oppinut siirtämään pahimmat riitamiinat ja -kranaatit pois lasten läsnäolosta. Mutta kyllä he varmaan aistivat myös seinien takaiset tunnetulvat. 

Pahimman syyllisyysinhon mentyä ohi aloin puolustella tekojani väsymys- ja stressitaakalla.  Apuahan tarvitsevat ne jotka oikeasti pahoinpitelevät lapsiaan. Ei meillä ollut lapsilla mustelmia, ei tullut verta, ei murtunut luita.  En silti unohda koskaan tyttäreni kauhistuneita kasvoja. 

Netissä törmäsin hokemaan: hae apua ajoissa. ”Pimeimmällä hetkellä rakkaus ei lopu, vaikka viha ja raivo sokaisevat.  Mutta hae apua ennen  kuin ensimmäinen lyöntisi osuu sinuun, puolisoosi tai lapseesi. Häpeä on pieni hinta sille että hillinnän menettäessä tekee jotain sellaista, jota ei voi enää myöhemmin perua.” 

Halusin ulkopuolista apua, mutta en kyennyt koskaan ylittämään sitä häpeän kynnystä, että olisin soittanut tai chatannut tukeville tahoille. 

Nostan käteni pystyyn. Olen tehnyt syntiä. Olen kurittanut lapsiani. En selvinnyt elämästä korkeakouluopintojen, kumppanin ja hienojen kasvatusoppaiden neuvojen avulla.

Minut saa kivittää. Kadulla ja somessa.