Lähiökylä

Lotta Junnilainen on tutkinut yhteisöllisyyttä ja eriarvoisuutta etnografisesti kahdessa eri vuokra-asuntovaltaisessa lähiössä viiden vuoden ajan. Hän on kohdannut “Hallakummussa” ja “Routalassa” alueen ihmisiä pihoilla, puistoissa, kouluissa, kahviloissa, baareissa, asukastiloissa, tapahtumissa, kokouksissa, FB-ryhmässä. Aineiston pohjalla on myös 60 haastattelua (tunnista kolmeen tuntiin). Asukkaiden lisäksi on haastateltu isännöitsijöitä, huoltomiehiä, opettajia, nuorisotyöntekijöitä, sosiaalityöntekijöitä, kolmannen sektorin toimioita, kirjastolaisia sekä viranhaltijoita. 

Kirjan huomio kiinnittyy lähiön sosiaaliseen elämään ja sosiaalisiin suhteisiin sekä arjen vuorovaikutustilanteisiin. Kuinka tarinoiden, henkilöiden, kohtaamisten ja tapahtumien kautta alkaa piirtyä yleisimpiä syvätarinoita. Pintaan ja keskiöön ei nosteta liikaa yksittäisiä tarinoita kuten vastoinkäymisiä arjessa, huoltajuuskiistoja, väkivaltaisuuksia, itsemurhia tai päihdehaasteita.

Tarkoituksena ei ole herättää sympatiaa tai sääliä, ei romantisoida tai patologisoida marginaalissa, reunalla rajalla tai laidalla eläviä lähiöihmisiä. Lähiön asukkaat eivät ole vain ongelmalähiöiden stigmatisoituneita uhreja, jotka kamppailevat ja pyrkivät normaaliin keskiluokkaiseen idyllielämään. Lähiöarki on kirjan mukaan myös paljon muutakin kuin toisenlaisuuden stigmatisaatiota. Kyse on huomaamattomista käytänteistä, tapahtumista ja merkityksistä lähiöissä.

Kirjan pääjännite on se, että alueiden oma yhteisöllisyys ei tunnu ulkopuolisille kelpaavan. Ulkopuolisilla on poliitikoista kaupunkisuunnittelijoihin ollut aina tarve korjata ongelmalähiöt ja niissä elävät ihmiset osallistamalla sekä yhteisöllisyyttä ja sosiaalista sekoittamista lisäämällä. Lähiöiden kehittämishankkeet, taidejutut ja kohtaamistilat tehdään usein ilman ymmärrystä asukkaiden elämästä ja arjesta. Sinällään hyvää tarkoittavat ihmiset haluavat tehdä asukkaista ja lähiöistä toisenlaisia, jotenkin parempia.

Ulkopuolisilla on kuvitelma ihanteellisesta keskiluokkaisesta idyllistä. Virallisissa julkipuheissa alueen omaperäisyyden vaaliminen on usein piilopuhetta siitä että miten todellisuudessa ongelmalähiön huonomaineisuudesta päästäisiin eroon. Tärkeää on Junnilaisen mukaan tunnistaa tapa jolla asukkaat kokevat asuinalueensa. Juuri tähän kirja antaa oman hienon panoksensa. Se kuvaa haastatteluiden, havaintojen ja tilanteiden kautta millaisiksi ulkopuoliset kuvittelevat ongelmalähiöt ja mitä mieltä ovat niissä asuvat ihmiset.

Anonymisointi pyrkii kiinnittämään huomioin ilmiöihin eikä yksittäisiin ihmisiin ja tapahtumiin. Nykyjournalismi kuitenkin ajaa kiinnostuksemme kohti hahmoja. Sivuilta piirtyvät esiin  Eetu, Siina, Henkka, Kari ,Mallu ja Mika,Raija, Saara, Tommi, Tanja, Sanni, Arttu, Raimo, Tino, Eija, Virpi, Mirja. Kirjassa on kaikkitietäviä, pihoilta ja parvekkailta asuinympäristöä tarkkailevat rouvia, säätäjäavustajia, lähiöopastajia, mielipideavautujia. On meheviä tilannekuvauksia joissa asukkaiden omat äänet ja toiveet törmäävät suhteessa ulkoapäin tuleviin linjauksiin, odotuksiin, määräyksiin, toiveisiin ja ennakkokäsityksiin.

Koska kyse on tutkimuslähtöisestä asetelmasta, kirja jää osin samoihin liemiin kuin tutkimusasetelman nostamat ristiriidat. Kirja on popularisoinnista huolimatta itse väistämättä osa akateemista, keskiluokkaista perinnettä, vaikka se pyrkii nostamaan esiin lähiöarkea sellaisenaan kuin se on kohdattu. Käsitteelliset lähestymiset ja  luonnolliset kohtaamiset siis joko täydentävät tai erottavat toisiaan lukijan omista tarkoitusperistä riippuen. 

Kirja nostaa esiin kutkuttavasti mielenkiintoisia sosiologisia työkaluja ja termejä lähiöarkeen: väliaikaiset siteet, fiktiiviset sukulaissuhteet, eronteot, paikan narratiivi, huono-osaisuuden keskittymät, toistuvat kohtaamiset

Kirjan otsikot ja väliotsikot nostavat hyvin lähiölöydöksiä pintaan:  samanarviosten ihmisten kylä, avun ja tiedon verkostot, unelma paremmasta elämästä. Ne alueen työntekijät, jotka eivät elä alueella  leiriyttävät helposti puheessaan asukkaat niihin pärjääjiin jotka pääsee pois ongelmalähiöstä kohti keskiluokkaista idylliä ja niihin ”luusereihin” jotka jäävät pyörimään ostarille vailla parempaa. ”Itsestähän se on kiinni, miten elämässä pärjää.”

Kirja saa pohtimaan. Onko ongelma ihmisissä vai rakenteissa ja käsityksissä? Mikä ero on eletyllä  lähiöelämällä ja mitä olisi se parempi lähiöelämä siellä? Miten hyvä ja paha näyttäytyvät yhtä aikaa rakkaassa kotikylässä ja paskan paikan stigmassa? Mikä luo leiman väärästä ja puutteellisesta elämästä? Mitä lähiöstä puuttuu ja mitä sinne halutaan lisää?

Toimiva yhteisöllisyys ei sulje pois ongelmia tai konflikteja lähiössä. Ne ovat oleellinen osa arkea ja lähiöelämää. Lähiökylä kuvaa kuinka työväenluokan alueet ovat piirtyneet ongelmalähiöiksi (eriarvoisuuden tiivistymiksi). Alueiksi joita asukkaat itse mieltävät yhteisöllisiksi kyliksi, joissa on hyvä elää ja olla samanarvoisten kanssa. “Kukaan ei katso sua ylhäältäpäin voivotellen.” Lähiöläisillä kuten meillä kaikilla on tarve tulla arvostetuksi ja kunnioitetuksi.

Siksipä aion plärätä kirjaa useammankin kerran eri mielentiloissa ja asiayhteyksissä. Haluan löytää lisää lähiöstä nousevia yllätyksiä (ilmiöitä, ristiriitaisuuksia, kysymyksiä, muistelmapuhetta).

Lähiökylä on sukulaisteos kirjaan Demokratia suomalaisessa lähiössä.  -VI