Lapsikammo

Käytin ennen hyvin usein lauseita ’’en pidä lapsista’’ ja ’’en halua ikinä omia lapsia’’. Asia muuttui kun aloin seurustelemaan miehen kanssa, jolla oli ala-asteikäisiä lapsia edellisestä liitosta.

Ilmoitin heti ensimmäisenä tämän kuultuani, että pelkään lapsia. Rupesin miettimään mistä moinen johtuu ja tulin siihen lopputulokseen, että lapset ovat vain lähinnä vailla jotain ja sen lisäksi vielä ärsyttävän suorasukaisia mielipiteissään. Kuin minä, mutta pienemmässä koossa. Siis eräänlaisia säästötehopaketteja.

Kun olin ensimmäistä kertaa samassa tilassa mieheni lasten kanssa, olin kirjaimellisesti kauhusta kankea. En saanut sanottua tai tehtyä yhtään mitään järkevää. 

Tutustumistaktiikkani oli sama kuin törmääminen karhun kanssa. Esitä kuollutta niin kauan, että se menee pois. Jäänmurtajana toimi viime kädessä videot, jossa spiderman tanssii kasaribiisien tahtiin. Lapset tykkäsivät.

Ensimmäiset kuukaudet menivät lähinnä lapsia vältellessä. Puolen vuoden tapailun jälkeenkin vielä yksi lapsi intti kanssani siitä, olemmeko nähneet koskaan ennen. Hän oli sitä mieltä että ei.

En ollut lapsille koskaan ilkeä, pelkäsin vain aloittaa keskusteluja.

Pikkuhiljaa aloin huomata yhä enemmän, että minulla on ihan aidosti ja oikeasti hauskaa. Kesällä vedettiin dinosauruspuvut päälle ja mentiin pihalle leikkimään vesisotaa. Toisinaan piirreltiin erilaisia pilakuvia toisista.

Luojalle kiitos, muut osalliset eivät olleet niin kangistuineita kuin minä. Lapset eivät koskaan ilmaisseet, että olisivat ärsyyntyneitä olemassaolostani. Lasten äiti hyväksyi minut heti alkuun ja lasten isä on aina ollut tukenani lasten kanssa. Olen aina saanut tehdä lasten kanssa asioita, sekä tarvittaessa myös ohjata ja kieltää, joten lähtökohtani olivat erinomaiset.

Ajan kuluessa huomasin, että lasten kanssa voin olla oma itseni ja se riittää. Lapset eivät ole kuin aikuiset, he eivät vaadi minulta mitään muuta kuin läsnäoloa ja sitä, että olen oma itseni. Lapsi ei vaadi minua muuttumaan, eikä olemaan mitään muuta kuin olen. 

En koskaan ollut äitipuoli, en uusi äiti, enkä isin tyttöystävä. Minua puhutellaan aina etunimelläni ja sulautuminen perheeseen tapahtui hyvin luonnollisesti. Kukaan ei pyytänyt määrittelemään osuuttani perheessä tai pyrkinyt lokeroimaan minua johonkin tiettyyn asemaan, jonka mukaan minun tulisi pelata ja toimia. 

Muistan sen hetken kun koin kuuluisan äidinvaiston olemassaolon ensimmäisen kerran. Lapsi istui tuolilla ja haukkoi henkeään. Hän sanoi ettei saa happea kunnolla. Kaikki hiljeni, enkä kuullut tai nähnyt mitään muuta kuin tämän lapsen kasvot. Menin jopa ylimaallisen suureen rauhan tilaan, tunsin olevani varma ja tietäväni mitä tehdä, mutta kaikki muu jäi.

Lapsella ei loppujen lopuksi ollut hätää, mutta tämä jätti minuun pysyvän tiedon siitä, että minä haluan ja pystyn välittämään ja suojelemaan näitä lapsia. Oli roolin muiden suussa mikä tahansa. 

Lähes kaikki tietävät sen yhdessä hupuilevan löytöretken kun saa itselle kumppanin, koiranpennun tai synnyttää lapsen. Näkymätön kemiallinen side alkaa muotoitua. Juuri missään taas ei ole kunnon käsikirjaa sille, miten toisen ihmisen lapsi otetaan osaksi omaa perhettä. 

Nyt muutaman vuoden päästä sanavarastooni kuuluvat ’’’Kyllä, sinun pitää laittaa ulkohousut jos menet talvella ulos’’ ja ’’ Wi, et saa syödä karkkia tänäänkään iltapalaksi’’. Niiden lisäksi löysin itsestäni lämpimän, huolehtivan ja hauskan lapsellisen puolen, jonka uskalsin päästää vihdoin ulos. 

Lapsivihani ei liittynytkään lapsiin, se liittyi omiin kuvitelmiini ja pelkoihini. Tutustumalla lapsiin sain lopulta tuplajackpotin. Ensiksi tietysti itselle rakkaaan perheen, johon kuuluu kaksi aikuista, lapsia ja muita tärkeintä kasvatushahmoja. Toiseksi sain jäänmurron ja vahvistuksen siitä että voin tehdä jopa töitä lasten parissa. 

Tänään en pelkää tai välttele lapsia. Lapset ovat aarteita, joista en luopuisi enään millään.