Lohtulintu

Miksi lapseni elämä päättyi näin? Onnettomuuden silmänräpäys ja hän on mennyt pois. Pois rajan taakse.

Lähtösi jälkeeen arki jumiutui. Itkin. Kävelin metsässä. Nukuin. Kuuntelin ja luin lohduttavia sanoja. Itkin. Muistelin. Hypistelin tavaroitasi. Itkin.

Muistotilaisuudessa kuulimme tarinoita suloisuudestasi ja tempauksistasi. Kannoin koko päivän sylissäni lohtunalleasi. Välillä menin syrjään ja puhuin sille. Sinulle. Toivon että rajan tuolla puolen sinulla ei ole enää kipuja ja pelkoja.

Pappi osasi lohduttaa kuinka lyhyeksikin jäänyt elämäsi oli arvokas ihme. Kuinka pieni ihminen voi opettaa niin paljon elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta.

Ensimmäinen puoli vuotta lähtösi jälkeen elämä oli yhtä sumua. En muista niistä ajoista muuta kuin rutiinit. Työtehtävät ja kaupassa käynnit. Olin tyhjä. Olin tyhjä ihmisen kuori. Elämä, toivo ja suunta oli kateissa. Oli vain pimeyttä. Puristavaa ja kuristavaa pimeyttä. Henki ei kulkenut kunnolla. Salpauduin. 

Suru pesi sisääni. Kasvoi ja juurtui. Ensimmäisen vuoden jälkeenkään ei vielä helpottanut. Suru oli kuin maratoonari. Elämän matkaa täytyi jatkaa, vaikka oksensi välillä mahalaukkunsa tyhjäksi.

Silitän sisaruksesi hiuksia. Hänen tuoksunsa kautta muistan yhä sinun tuoksusi. Sinut otettiin pois meiltä aivan liian varhain. Kun kaikki oli niin hyvin. Kun kaikki oli vielä edessä ja mahdollista.

Minussa on yhä sinun kokoinen aukko. Ikävä kulkee mukana kuin aina kukkiva suruharso. Ikävä kaivertaa juustoraastimen raivolla. Onneksi vihan raskaan paino tilalle on tullut surunhento kaipuu.

Kirjoitin kuoleman vuosipäivänäsi ”Tämä ei ole oikein. En selviä tästä. Olen rikki ja riekaleina.” Täällä olen yhä, lapseni. Majakkana ja ankkurina sisaruksillesi.

Rakkautta on. Surua on. Tasapainottelen niiden välillä. Itken yhä kävelyretkillä, automatkoilla, käydessäni suihkussa.

Minulla ja meillä on niin ikävä sinua. Toivottavasti sinulla on siellä jossain yhtä onnellista kuin sinulla oli täällä maan päällä. Kaikki kaunis jäi kohdaltasi täällä niin kesken pikku lapseni.

Suruni hohkaa ulos ”Prinsessalle” lauluin sanojen kautta.

Keinutan, kuuntelen. Sut suojaan peittelen. Keinutan, myöhä on. Jo kuulen aallokon. Yötä vasten vaikka lähdet. Jatka vain vaikka on. Se suuri suunnaton. Kohti valkeata rantaa. Ethän pelkää pimeää. Siel on monta kynttilää. Ja viimein sun matkaan. Ei pääse saattajatkaan.

Sä kuljet tietäen. Ettet pelkää enempää. Nuku vain jos väsyttää. Vielä valvon vierellä. Ja viimein sun matkaan. Ei pääse saattajattaan. Ja lohtu on mulle. Että siellä on kaikki sulle.

Itken kappaleen tahdissa rauhoittavaa itkua. Laulu tyynnyttää mieltäni kuin tuutulaulu. Laulu maadoittaa minut syvästä surusta tähän hetkeen. Ja kuitenkin samalla leijailen kanssasi taivaalla. 

Olethan vielä hetken lähelläni. Edes kuiskauksena. Siiveniskuna. Lennä vasta sitten omaan valtakuntaasi. Saat toki mennä. Lennä mustarastaani, lennä. Olet aina tervetullut takaisin. Olet ilomme, olet surumme. Kuumme ja aurinkomme. Lohtulintumme.