Normaali erilainen

Olin 21 kun tajusin ettei liiketalous ollut mun juttu ja lopetin koulun kesken. En oikeastaan tuolloin tiennyt mikä voisi olla minulle oikea ala. Olin hukassa monella tavalla, minäni, mutta myös tulevaisuuden suunnitelmien kanssa.Olen puoleksi suomalainen ja puoleksi afrikkalainen, Olen lähes koko ikäni kamppaillut kahden kulttuurin välimaastossa ja etsinyt identiteettiäni. En tiennyt että toisten nuorten kanssa työskennellessä saavuttamaan jotain kokemusta enempää. Löysin itseni.

Alkuvaiheessa minua jännitti kohdata uusia ihmisiä. Olin aika hiljainen ja halusin tutustua rauhassa talon tapoihin. Samaan aikaan pelkäsin, että teen jotain väärin ja minusta ei pidetä.  Huomasin että nuoret peilasivat minua. Kun minä olin rauhallinen, oli nuoretkin rauhallisia.

Sain yllättävän nopeasti juttukavereita. Uudet tuttavuudet antoivat minulle rohkeutta ja lähdin oma-aloitteisemmin tilanteisiin mukaan. Välillä tuntui, että olisin tarvinut enemmän ohjausta, mutta jälkikäteen ajateltuna parasta ohjaamista oli varmasti se, että sain omaa tilaa ja minua arvostettiin sellaisena työntekijä mitä olen.

Oma-aloitteisuuteni huomattiin. Kun sain varmuutta toimintaan, tehtäväni monipuolistui. Sain pitää askarteluhetkiä pienille. Sain pelailla ja ohjata melkein samalla tavalla kuin muutkin. Työni määrä kasvoi ihan yhtäkkiä ja välillä tuntui, että työtä on jopa liikaa. En edelleenkään kehdannut sanoa jos en halunnut tehdä jotain, joten tein, mutta olin ärsyyntynyt. Miksi aina minun piti vetää askartelua? Tuntui välillä, että lopetan koko työn.

Toisaalta, samaan aikaan kun työni määrä kasvoi, kasvoi myös auktoriteettini. Huomasin, että minulle puhuttaan luottamuksellisia asioita ja sain olla mukana melko kiperissäkin tilanteissa nuorten kanssa. Nuorten kanssa puhuminen oli mukavaa. Kun autoin nuoria ja kuuntelin heidän murheita, kävin samaan aikaan mielessäni läpi myös oman elämäni kiemuroita.

Aloin ymmärtämään, että erilaisuuteni olikin loppujen lopuksi melko normaalia. En ollut ainut jolla ei ollut isää, tai joka oli vieraasta kulttuurista. Jotkut jopa kadehti minua kun kerroin, että minulla on kaksi kotia, täällä ja kaukana. Aloin olemaan ylpeä juuristani. Huomasin että minä ja tarinani olivat  tärkeä apu niille nuorille jotka kulkivat samoja pohdintoja ja polkuja kuin minä olin tehnyt 4-5 vuotta sitten..

Jälleen huomasin, että minussa oli tapahtunut muutos. Vastuun antaminen oli pakottanut minut pois mukavuusalueeltani ja tajusin, että pärjään. Minua ei enää ärsyttänyt vetää askartelua ym, mutta kasvaneen itsevarmuuteni takia uskalsin sanoa myös ei. Se ei ollut minulle tyypillistä toimintaa aiemmin.

Lähdin käymään Senegalissa. Ja pidin taukoa työstä. Olin lomasta ja matkasta  innoissani. Ensimmäinen kuukauden aikana elin toisen kulttuuritaustani ja uuden elämntilanteen ilotulitusta.. Sitten yksi ilta mietin, että mitähän työkavereilleni kuuluu. Viestittelin verkon yli ja kuulin että heillä oli ikävä minua ja että nuoret olivat kyselleet missä olen. Tuntui hyvälle. Joku kaipaa minua, ihan niin kuin kuuluisin jonnekin.

Palasin takaisin Suomeen. Palasin takaisin töihin. En enää kokenut samaa euforiaa vaan  sanotaanko, että hommat toimi rutiinilla ja arki oli alkanut. Etäisyyden ja läheisyyden vaihtelun kautta  tiesin, että tämmöinen työ on se mitä tahdon tehdä. Päätin hakea opiskelemaan nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi.  Nyt minulla on koulupaikka syksyksi olemassa. Pidän hetken kesälomaa ja lataan akkuja. Tajuan että nyt minulla on kaikki eväät matkan jatkamiseen.