Pelastustie

Kannan töissä painavaa laatikkoa kellariin säilytykseen ja tunnen kuinka selkääni särkee. Olen nukkunut taas viikon olohuoneen sohvalla ja sitä ei totisesti ole tehty nukkumista varten. Selkäni ei ole ainut joka huonosta nukkumisesta muistuttaa. Olen väsynyt ja ärtynyt, enkä osaa keskittyä mihinkään. Arkinen työni on suorittamista ja tunnen, että voisin romahtaa milloin tahansa.

Mitä se romahdus sitten olisi?

Jättäisinkö aamulla heräämättä? Etten nousisi siitä epämukavalta sohvalta? Vai keräisinkö makuuhuoneessa nukkuvan miehen tavarat kasaan ja sanoisin vihdoinkin tänään, että painut helvettiin minun elämästäni? Jättäisinkö menemättä töihin? Millä sitten maksaisin laskuni tai lasteni elämisen?

Kellarissa on hämähäkin seittejä. Se on tunkkainen bunkkeri, mutta verraton tavaroiden säilyttämiseen. Sinne voi viedä kaiken mitä ei tarvitse ja haluaa unohtaa, mutta tarpeen vaatiessa kaiken saa takaisin, jos joskus muuttaa mielensä. Mietin, että tämä kellari on kuin minun elämäni. Pimeä umpikuja täynnä menneisyyden mörköjä. Täynnä päätöksiä, joita ei koskaan tehty ja jotka muistuttavat olemassaolollaan joka kerta kun ne näkee. Tämän kellarin ja minun eroni on vaan siinä, että täältä pääsee pois, elämästäni ei.

Tai ehkä elämässäni on jossain nuo ylös johtavat portaat. En vain ole löytänyt niitä. En löydä ulospääsyä ja kierrän tätä kehää päivästä toiseen.

Ulospäin ei ehkä näe millaista pakokauhua tunnen. Ei sitä varmasti huomaa, että kamppailen joka päivä jaksamiseni suhteen ja peittelen elämäni tuomia jälkiä. Helvetti kotonani on hyvän draaman aihe, mutta eläessäni sitä se väsyttää ja lannistaa. Sitä tietää olevansa yli rajan kun ei edes myönnä todellisuuttaan oikeaksi. Minun aviomieheni on väkivaltainen. Minä olen rasittava ja itsepäinen nainen, olen liian uppiniskainen ja liian hankala. Olen kaikkea sitä mikä oikeuttaa miestä lyömään naistaan. Mieheni on ulkopuolisten silmissä niin hyvä. Ahkera, tunnollinen ja loistava isä. Mikä yhtälö. Mikä kulissien riemunäytös, oikea oscar suoritus. Sillä erolla vaan, että tämän loppuessa kukaan ei nouse ylös taputtamaan. Kukaan ei huuda hurraa, eikä otsikot kilpaa kehu miten upea näytelmä tämä oli.

Tämä tulee päättymään kyyneliin. Katkeruuteen ja vielä huonommin nukuttuihin öihin. Tämä tulee päätymään syytöksiin ja tämän lopussa taputuskin on korkeintaan nyrkki naamaan. Tiedän jo nyt, että liian moni sanoo, en olisi ikinä uskonut teistä. Vähän samaa sanoo itselleni, enpä olisi ikinä uskonut itsestäni, että elän tätä elämää.

Parisuhdeväkivalta on vaiettu aihe. Kukapa sitä haluaa huudella, että turpaan tulee ja avioliitto voi huonosti. Ei siitä kauaa ole, kun oli ihan hyväksyttävääkin vähän hivauttaa, kun akka ei tottele. Väkivallan kierre on petollinen. Siinä vaiheessa, kun pitäisi osata lähteä, on itsetunto niin huono, että jääminenkin tuntuu paremmalle kuin yksinolo tai eron häpeä. Häpeäkin on sellainen tila, että se lamauttaa. Epäonnistun jos lähden, epäonnistun jos jään. Tämä on niin kuin se sohvalla nukkuminen. Tiedän ettei kannattaisi, muttei ole muutakaan vaihtoehtoa.

Tai ehkä on, mutta en ole valmis vielä kokeilemaan sitä. Pelkään, että miten siitä romahduksesta sitten selviää? Onko kuitenkin helpompaa uskotella itselleen, että ei tässä oikeasti ole mitään hätää. Että en minä kierrä kehää epätoivoisesti ulospääsyä etsien.

Tai ehkä se ulospääsy löytyy kun aika on oikea? Löytyy joku ihminen joka näkee läpi ja uskaltaa sanoa, että minun pitää alkaa arvostamaan itseäni. Ehkä löytyy joku jolle uskaltaa näyttää kaikki tämä kipu.

En tiedä miten tässä vielä käy, mutta toivon niin kovasti löytäväni sen oman elämäni pelastustien.