Poisnukkunut

Mun olo on kuin loukkoon jääneellä rotalla. Tuntuu että luovuttaminen on ainoa oikea lopullinen tie. Ei ole toivoa, on vain tummuutta ja tyhjyyttä. Haluaisin kuolla, mutta en haluaisi jättää eläviä tuskailemaan mun ratkaisua. 

Ei minusta enää tulee ehjää ihmistä. Olen rikki päältä ja erityisesti sisältä. En vain jaksa tehdä mitään. Mikään ei kiinnosta. Olen yrittänyt jaksaa, mutta kun joka vitun päivä on sitä yhtä ja samaa mustaa helvettiä.

Olen aina ollut jotenkin ulkopuolinen ja erilainen. Sisäänpäinkääntynyt, sosiaalisesti eristäytyvä herkkis, joka miettii liikaa maailman menoa. Elämä on ollut pitkään yhtä sumua, mutta olen oppinut vääntämään naamariin tekohymyn “Mikäpä tässä. Päivä kerrallaan.” Yksinäisyys on silti kuin jatkuvasti itseään kiristävä hirttonaru. Nettikaverit piristää monesti, mutta ei aina.

Tää mun elämäntilanne on yksi hemmetin solmu. Tietoa on, auttavia tahoja on.  “Ammattiläheisiä” on ympärillä puuhailemassa. Mutta ne puhuvat mun ohitseni.

Mulla on äiti, isä ja sisko. Tiedän että musta välitetään. Mutta ei ole sellaista syliä, jossa mun olisi nyt hyvä ja turvallinen olla. Minuna. Rikkinäisenä. 

Pahin paska on nyt onneksi taas ohitse. Hetkeksi. Silti sisällä itää ajatus, että olisiko toisaalla parempi olla. Poissa. 

Mä en saanut apua pojalleni ajoissa. Mun voimat ei vain enää riittäneet. Kertokaa kuinka syvältä ja kuinka monta kertaa pitää viillellä, että saa apua. Kuinka monta yliannostusta ja vatsahuuhtelua pitää käydä läpi, että pääsee hoitojonon kärkeen. 

Pillereitä kyllä saa, mutta keskusteluapu jää vertaisavun varaan. Miksi se terapiaan pääsy on yhtä vaikeaa kuin huippuyliopistoon pääsy. Ja miten ihmeessä asiantuntijat kuvittelevat edes tekoälyn aikana että tää järjestelmäapu olisi jotenkin toimiva itseään täsmäohjaava automaatti. Ei tosiaankaan oo. 

Hoitoa saa, mutta lähinnä vain yhden yön osastolla kerrallaan. Samaan yhteiskunnan hintaan saisi luksussviitin huippuhotellista viikonlopuksi. Mutta kun se yksi yö ei ratkaise arkea.

Osastoja siistitään säästösyistä viikonloppuisin avohuollon puolelle. Tulkaahan sitten maanantaina uudestaan, osastokiintiöpaikat on nyt täynnä. “Kiitos ja hei. Hyviä viikonloppuja teille vaan. Pärjäilkää.”

Mistä sitä ymmärtävää apua oikein saa? Mä en osannut ja jaksanut suunnistaa aikanaan hoitopoluilla. Sossusta, seurakunnasta ja terveysasemalta tuli sama standardivastaus. “Me ei nyt ikävä kyllä näillä resursseilla voida auttaa tätä enempää.”  Luukulta toiselle siirtymistä. Ei uskota. Ei osata. Ei haluta. Ei nähdä. Ei kohdata.

Pelkäsin koko ajan sitä viimeistä tekstaria. “Anteeksi. En jaksanut enää. Tää ei ollut teidän syy.”

Tää häpeä, tuska ja voimattomuus on niin valtava taakka. Puhuminen varmaan helpottaisi, mutta kätken kaiken sisälleni. En mä jaksa nyt toisten sääliviä katseita.

Toisaalta itsemurha on ihan turha tabu. Se on ihan saman lähteekö läheinen pois itsemurhan, henkirikoksen tai onnettomuuden kautta. Suru omaisille on silti valtava. Lähtö tulee silti yllätyksenä ja kipuna. Ja syyllisyyden sade kastelee takuuvarmasti. 

Silitän poisnukkuneen poikani hiuksia. Missä lapseni on nyt? Onko hänen nyt hyvä olla?

* * *


Näin autat itsetuhoista (YLE), Auttavat puhelimet, Surunauhan auttavat linkit, Käypä hoito (itsemurha) Muut vertaistarinat: Enkelityttö, Sururytmi, Raiteiltaan, Syvissä vesissä.