Raiteiltaan

Kaikki piti olla hyvin. Seuraavalla viikolla yläasteikäisen Mikan piti osallistua kesäpelitapahtumaan Helsingissä. Mika oli valmistautunut siihen koko vuoden.

Kaikkien elämä perheessä meni kuitenkin uusiksi kun Mika käveli kahta päivää ennen matkaansa omatahtoisesti junan alle. Raisa-äiti muistelee yhä kyynelsilmin elämänsä kipeintä asiaa joka tapahtui noin kaksi vuotta sitten.

”Pahinta aikaa oli pari viikkoa hautajaisten jälkeen. Arki oli yhtä sumua. Kävin töissä koska arjen rutiinit helpotti enemmän kuin omien tunteiden vatvominen.”

Ensimmäisinä viikkoina lähinaapuri halasi ja lohdutti. Kuunteli ja antoi Raisan itkeä. Kertoi että tämä oli Mikan oma valinta tai virhe, eikä Raisan vika. Ettei sillä ollut väliä oliko viimeinen hetki oman mielen synkkä häiriötila tai kuulokkeet päässä tapahtunut aamuyövahinko. Toisen lohdutus helpotti, vaikka ei se syyllisyyttä ja häpeää poistanutkaan.

“Pelkäsin pitkään muiden ajattelevan että minussa tai Mikassa tai meidän perheessä oli joku valuvika. Jokin synkkä salaisuus, joka johti tähän tekoon. Pahinta oli epätietoisuus omien ajatusten ja syytösten kanssa. Että miten tässä pääsi käymään näin. Ei ollut mitään merkkejä siitä että näin tulisi tapahtumaan. Että miksi mä en nähnyt enkä tajunnut asioita ajoissa.”

Tunne siitä että saa olla juuri niin rikki kuin siinä hetkessä tuntuu, eikä toinen säikähdä sitä, on todella vapauttavaa. Tästä Raisa kiittää muutamaa lähintä ystäväänsä sekä naapuria. ”Ilman heitä toipuminen olisi ollut tuskaisampaa.”

Raisan pyyhkii silmäkulmiaan. Kun Mika oli poissa ja arki oli kuin unissakävelyä, juuri unissa Mikan kanssa tehtiin yhdessä tärkein surutyö. ”Unet olivat mun arjen ankkurit ja siten parasta itseterapiaa. Unien kautta mä tiedän että siellä jossain Mikalla on nyt hyvä olla. Että hän on nyt turvassa. Että hän kujeilee taas.”

Yli vuoden suruprosessoinnin jälkeen Raisa ei enää häpeile tapahtunutta. ”Ymmärsin itsesyytösten ja miksi-kysymysten jälkeen, etten vain olisi voinut tehdä äitinä toisin. Aina rakkauskaan ei lievitä toisen sisäistä kipua, vaikka kuinka äitinä haluaisi tai toivoisi. Puhalletaan pipi pois -metafora ei enää toimin kun toinen on jäänyt jonkin epämääräisen mustan sumun peittoon.

Marraskuinen kynttiläpäivä on tärkeää koko perheelle. Silloin pelataan Mika muistoksi lautapelejä. Itku on muuttunut kunnioittavaksi iloksi. ”Itsemurha on kova sana. En usko että Mika mitenkään suunnitteli junan alle kävelyä harkiten. Niin vain lopulta kävi.”

”Tänä päivänä tällaisen tapahtuman sureminen on helpompaa kuin kymmeniä vuosia sitten jolloin itsemurhan tehneitä ei edes haudattu kirkon hautausmaalle. Silloin aihetta ei käsitelty myötätuntoisesti, ei mediassa eikä lähipiirissä. Aihe oli tabu. Peitetty häpeä. Muistan yhä synkkämieliset isovanhemmat ja totaaliset vaikenemiset Niilo-enosta.” Raisa muistelee omaa lapsuuttaan.

Raisa käy itse yhä vertaisena sururyhmässä. Nyt hän on enemmän antava kuin saava osapuoli. ”Sain niin paljon tukea. Ja kävin niin syvällä. Uskon että pystyn omien kokemusten kautta auttamaan toisia surumatkojen rinnallakulkijana.”

”Vaikka välillä tuntuu, etteivät ne kipu ja suru lopu koskaan, niin kyllä ne muuttavat muotoaan ja tulevat armollisemmiksi. Kun surulle antaa tilaa, myös suru antaa tilaa muulle elämälle. Surun käsittely ei tarkoita unohtamista vaan tapahtuneen hyväksymistä osaksi omaa elämää”

”Niin Mikan elämä kuin hänen menetys tulee olemaan osa perhettämme aina. Meillä on kaksi elävää lasta ja yksi kuollut. Kaikki yhtä rakkaita.” Raisa hymyilee ja ulkotulen liekki lepattaa lohdullisesti pihalla.

Taustaa: Mikan kaltaisia kohtalontovereita kutsuttiin tahallisesti junan alle jääneiksi. Vuonna 2017 Suomessa heitä oli yli 50. Esimerkiksi Samaritans on kampanjoinut teemasta. Mikalle kukaan ei ehtinyt puhumaan tai varoittamaan, mutta ehkä pienet sanat voivat olla pelastava säie jollekulle toiselle.