Riippuvaiset

Tämä kokonaisuus sisältää viisi erillistä tarinaa. Ne linkittyvät toisiinsa vertaisryhmän kautta. Tarinoiden kautta välittyy se kuinka vaikeaa on huomata huumeiden hiipiminen oman lapsen elämään. Niin että aineet syrjäyttävät lopulta kaiken muun tärkeän.

Jake: Mä muistan sen heinäkuun illan. Mä tulin mun parhaan frendin luo kylään ja zädäm. Makasin maassa ja kaverilla oli kädessään pesäpallomaila. Mä otin mailan siltä pois, mutta naapurihuoneesta tuli kolme liiviäijää. Mua lyötiin jollain takaraivoon. Maailma pimeni. Frendi  luuli, että mä vetänyt jengiltä välistä amfetamiinia tonnin edestä. Ei se ollu totta, mutta sillä ei ollut mitään välii niissä piireissä. Tyttöystävä sano samana iltana kun pääsin polilta, että se suhde oli tässä. Siinä meni samalla kämppä alta.  

Mun päihdekäyttö alko jo ala-asteelta. Mulla oli helvetin paha olla. Mua kiusattiin. Ensin kiusaaminen oli satunnaista, sitten siitä tuli vaan tapa. Ja siihen kiusaamiseen lähti koko porukka. Parhaat silloiset kaveritkin. Kerran mut hakattiin koulussa tosi pahasti ja päälle vaan naurettiin.

Huumeet helpotti. Kamaa sai yllättävän iisisti kadulta ja netistä. Ekaks tuli kannabis, sitten sekakäyttönä rivatrilit ja lyricat. Pian mä siirryin jo kovempiin aineisiin. Kotona vanhemmat oli ihan pihalla. Ei ne tienneet tai tajunneet mun hommista hevonkukkua. Mun perhe oli tavallinen työssäkäyvä perhe ja minä niiden ainokainen. Vanhemmat yrittivät parhaansa pitääkseen mut erossa aineista, sitten kun tajusivat. Mutta eihän vika ollut heissä vaan mun riippuvuudessa ja mun tekemissä valinnoissa.

Jollain homma piti rahoittaa. Mä välitin huumeita, tein petoksia, duunasin autosteroita. Tilasin netistä väärennettyjä iphoneja ja teleskooppipamppuja ja möin niitä Torilla sitten muka isolla alkuperäisalennuksella. Keikkasin pari apteekkia. Toisten huumevelkasten tonnin perinnästä sai omaan käyttöön 300 egee, siis niiku laskennallisesti, aineisiinhan se aina vaihdettiin.

Yhdellä perintäreissulla suihkutin kaverin naamaan pippurisumutetta. Kaverin henki salpaantu ja me potkittiin se sairaalakuntoon ja otettiin fyrkat.

Juhani (Jaken isä) Jake alko käyttää huumeita mun käsittääkseni 15-vuotiaana. Se jotenkin rauhotti sen elämäntuskaa ja diagnosoimatonta adhd:tä. Aluksi se oli kannabista, mutta pian se vaihtu koviin aineisiin. Se sai aineita kaveridiilereiltä tosi helposti. Jos poika jäi velkaa, niin ne tuli keräämään rahat meiltä vanhemmilta. Kerran pojan huumekaveri tuli perimään 19 euroa ja sanottiin ettei me tommosta pikkusummaa kyllä makseta. Seuraavan ja sitä seuraavan kerran ne tuli sitten jo aseen kanssa.

Jake kävi aina välillä katkolla, mutta se oli sellanen laastaritoimenpide. Kuvioon tuli sitten myöhemmin rötöstelyt. Jollakin ne huumeet piti rahoittaa. Ja linnaanhan se rötöstely sitten  johti. Törkeä pahoinpitely ja ryöstö, kaks vuotta kakkua, josta se vuoden istu. Toisen vuoden Jake oli kotona panta jalassa. Panta rauhotti sitä. Kun Jake sai sitten oman kämpän, pian siellä oli tuttu huumepiiri taas pyörimässä.

Yhtenä päivänä meille vinkattiin, että teidän pojalla ei oo nyt kaikki hyvin. Me haettiin Jake kotoaan pois sen kämpiltä ja vietiin samalla psykiatriselle. Se oli psykoosissa. Siinä kämpässä oli pahoinpitelyn jälkiä ja huumeneuloja löyty sieltä täältä. Parin viikon päästä Jake vakuutti osastolla että kyllä hän tästä tokenee.

Jake pysyi puoli vuotta kunnossa, mutta sitten taas sen vanha porukka vei sitä. Lopulta kaiken sekoilun jälkeen poika itse soitti meille ja sano että haluu Niuvanniemeen. Sydän värähti, meillä oli melkoset mielikuvat siitä paikasta. Mutta kyllä Niuvanniemessä Jake sai parasta kuntoutusta mitä eläissään on saanu. Jake sai kunnon psykoosilääkkeet.

Kaikesta pelosta ja tuskasta huolimatta mä oon onnellinen, että Jake on vielä hengissä. Mä liityin vertaisryhmään. Kahden muun vanhemman huumelapset on jo kuolleet.

Jos mä jotain tästä oon oppinut niin sen että mä yrittäisin lyhentää meidän vanhempien syyllisyyden ja häpeän määrää. Mä keskittyisin vaan Jaken auttamiseen tiukemmalla otteella. Mä varmistaisin että että päihdehoitojaksot olisi pitkiä ja pakollisia. Että Jake olis tajunnut että asioiden on muututtava.

Lotta (Jaken ex, nykyään kuivilla): Huumekausi vei kaiken järkevän mun elämästä vuosiksi. Toisaalta ne antoivat just silloin mulle myös sen ainoan mahdollisen turvan, toivon, lohdun ja seuran mitä oli tarjolla. Kun kavereita kuten Sini sitten alko kuolla ympäriltä aineisiin, nousi kylmä hiki. Mietin että milloin viimeinen piikki jäsähtää mun kyynärtaipeeseen.

Epätoivoisessa tilanteessa tein nuorena epätoivoisia tekoja: varkauksia, pahoinpitelyjä, rattijuopumuksia, murtoja, petoksia, huoraamista. Vähän ennen viimeistä pysäytystä kaikki kama kävi: huumeet, lääkkeet, liuottimet, viina.

Huumehelvetti traumatisoi mut rikki. Mä selvisin viimemetreillä kun mä tulin raskaaksi. Mun onni ja pelastus olis se että mä löysin mun nykyisen miehen vapaaehtoistoimijana huumekuntoutuksessa.

Mun mielestä huumekokeilut lähtee yleensä ahdistuksesta, kaveripaineesta tai silkasta kokeilunhalusta. Ensin lähipiirissä on yks kaveri, joka ”pärjää” arjessaan aineiden avulla paremmin. Sitten niitä ”kevytkäyttäjäkavereita” alkaa tulla ympärille enemmän.

Useimmat aine ja porukat vie kadulle ja yhä kauemmas auttavista käsistä. Vain harvat pystyy pyristelemään irti . Onneksi yks niistä olin mä.

Maarit (äiti vertaisryhmässä, tytär kuollut viisi vuotta sitten): Oman lapsen huumeidenkäyttö on aina vanhemmille sokki. Pidin Sini-tyttäreni itsetuntohaasteita ja masennuspuheita yläasteella aluksi vain läppänä. En osannut epäillä aluksi ollenkaan, kuinka syvälle tässä lopulta vajotaan.

Kuvioihin oli kuin salaa hiipineet bentsot. Bentsot söivät Sinin syvän unen ja flekmaattisesta tyttärestä tuli ärtyistä. Häntä väsytti ja ärsytti vuoron perään. Sini kuvasi olotilaansa mustaksi sumuksi. Lopulta useiden käänteiden ja vieroitusyritysten jälkeen Sini hyppäsi 25-vuotiaana kerrostalonsa kuudennesta kerroksesta.

Mä näin ne vaaran merkit liian myöhään. Aineet olivat jo vieneet Sinin mun rakkauden ja välittämisen ulottumattomiin. Sitä surua ja riittämättömyyden tunnetta en ole pystynyt vieläkään karistamaan. Jäin huumeita pienemmäksi turvan antajaksi. En anna sitä koskaan itselleni anteeksi.

Reija (tytär väärinkäyttäjä mutta elossa): Jossain vaiheessa asiat vain vinksahtivat. Herkästä ja auttavaisesta tytöstä tuli lopulta itseään suoneen Subutexia piikittävä narkomaani.

Merkkejä oli ollut varmaan ilmassa. Niitä ei vain meillä kotona osattu tai haluttu ymmärtää ajoissa. Kaikki vakuuttelivat tahoillaan että kaikki on kunnossa. Että kaikki on hallinnassa. Että murrosiässä vain haetaan rajoja kokeilemalla erilaisia juttuja. Ei me tajuttu että sen jutun nimi oli huumeet.

Lukiossa tyttären opinnot tyssäsivät. Asiat karkasivat käsistä. Tyttären liepeillä alko liikkua epämääräistä porukkaa. Joskus tytär katosi omille teilleen. Noudimme hänet kelvottomista vuokrakaksioista sekä hylätyistä asunnoista.

Syyllisyys ja häpeä puskivat pintaan. Tein kaikkeni hyvittääkseni arviointivirheeni. Maksoin rästejä. Ostin ruokaa jääkaappiin. Mutta eihän hyysääminen sairasta auta. Vatvoin yöt ja päivät: Mitä mun olisi pitänyt tehdä äitinä toisin? Miksi juuri meille, tyttärelleni kävi näin? Miten mä en tajunnut ajoissa missä mennään?

Joskus, hetkittäin, tuntuu että valoa ja toivoa löytyy vielä. Että pimeään pudonnut rämäpääenkeli nousee vielä. Ja raitistuu. Toivonkipinöiden lisäksi olen varautunut myös jo pahimpaan. Uurna on jo valittu etukäteen. Se on eräänlainen selviytymiskeino.

Yksi on silti ja pysyy: rakkauteni tyttäreen. Siihen ei vaikuta mikään aine, ei mikään pimeä.