Riittävä

Miten kertoa tarinaa, joka on omalla tavallaan päättynyt ja silti se jatkuu. Tarinan jonka olisin tahtonu etenevän toisin, mutta joka kulki kuitenkin omaa väyläänsä.

Monet tarinani kuulleet ovat todenneet, että vähemmälläkin sitä voisi yksi ihminen selvitä. No. Nämä käänteet ovat kuitenkin olleet oleellinen osa minun elämääni. Nyt ja aina.

Synnyin suhteellisen tavalliseen ja normaaliin suomalaiseen perheeseen. Olin nuorimmainen meistä kolmesta lapsesta. Leikin paljon yksin pienenä. Mielikuvitukseni tarjosi elämääni parhaat ja pysyvät ystäväni. Mielikuvituksen avulla leikit olivat värikkäitä ja inspiraatiota tuntui riittävän loputtomasti. Tästä kaikesta minua lähinnä toruttiin. Katsottiin kieroon ja ihmeteltiin. Ehkä jopa huolestuttiin. En saanut kaipaamani kannustusta.

Huolimatta siitä että olin paljon yksin, välitin muista ja rakastin perhettäni paljon. Muistan erityisesti illan, jolloin veljeni oli ajanut itsensä teoillaan nurkkaan. Kuuntelin yläkerrasta kun vanhempani vihoissaan kirosivat häntä. Minut valtasi pelko. Ei itseni takia vaan hänen vuokseen. Muistan jopa rukoilleeni hänen puolestaan, koska uskonto kuului perheeni arkeen vahvasti.

En usko, että rukoukseni auttoi, sillä veljeni muutti perheemme luota pois. Minua se harmitti, kun menetin parhaan kaverini.  En nimittäin ollut siskon kanssa paljoa tekemisissä. Muistan siskoni kiusanneen minua vähän.

Isäni oli todella paljon töissä, enkä tuntenut ja kohdannut häntä lapsuudessani. Hän oli auktoriteettihahmo, joka torui minua tempauksistani ja piti huolta että sääntöjä noudatettiin.

Äitini taas oli alkoholisti. Monia päiviä hän vain makasi sängyssä puhumatta tai tekemättä mitään. Muistan huolestuneisuuden tunteeni, koska en saanut häntä piristettyä. Muistan turhautumisen tunteeni, koska hän ei puuhaillut kanssani. Olin ja puuhasin siis yksin.

Koulun alettua sain vihdoin mielekästä sisältöä päiviini. Arki ei ollut pelkkää pelkoa ja huolta. Sain ystäviä joista jouduin valitettavasti luopumaan jo ensimmäisen luokan jälkeen. Perheemme muutti toisaalle.

Myöhemmin minulle kerrottiin, että muutimme, jotta äiti saataisiin jaloilleen ja töihin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Muuton jälkeen asiat olivat vielä enemmän kaoottisia. Olin yhä enemmän yksin ja yhä enemmän  huolissani. Äiti jatkoi makaamista ja ryyppäämistä. Isä pysyi visusti poissa kotoa työmenoissaan.

Joka toinen päivä he olivat eroamassa ja vaativat minua päättämään kumman luo silloin muuttaisin. Minua pelotti.. En ymmärtänyt mitä minun olisi pitänyt tehdä, että kaikella olisi onnellinen loppu. Riitelyä jatkui muutaman vuoden, kunnes äitini parin yrityksen jälkeen onnistui riistämään oman henkensä.

Siskoni oli silloin jo muuttanut pois kotoamme ja elimme siis vain kolmistaan. Viimeiset sanat äidiltäni minulle olivat “Soititte varmaan taas poliisit minut hakemaan?”, tähän vastasin “Emme soittaneet” ja kävin nukkumaan. Isä oli työmatkalla.

Aamuyöllä heräsin, kun piti päästä vessaan. Löysin äitini sinisenä olevan ruumiin vessamme lattialta. Siihen loppui lapsuuteni.

Ne pari uutta koulukaveria jotka olin onnistunut hankkimaan, vaihtuivat nopeasti uusiin. Onneksi sellaisiin jotka vihdoin tuntuivat ymmärtävän minua paremmin.

Syntyi orastava alku sille kuka minä olen nykyään.Uudet kaverini olivat läsnä myös pienelle minälle. Tästä olen ikuisesti kiitollinen. 

Teini-ikäni kului kahden kylmän isäni kanssa. En vieläkään juuri tuntenut enkä kohdannut häntä aidosti. Arkemme oli täynnä hiljaisuutta. Emme juuri keskustelleet  ja jännite välillämme oli aistittavissa. Hän piti säännöistä edelleen tiukasti kiinni ja oli huolissaan minusta. Hän piti minua outona.

En varmaankaan ollut helpoimmasta päästä oleva lapsi. Kouluni hoidin kunnolla. En ärsyttänyt opettajia. En kiusannut ketään. Minua kiusattiin silloin tällöin, mutta en välittänyt siitä. 

Tytöt kiinnostivat minua jo todella varhaisessa vaiheessa.  Halusin perustaa mahdollisimman pian sellaisen perheen, jota minulla ei koskaan ollut ollut. Halusin pyyhkiä kotiolojeni tragediat ja murheet jollain onnellisemmalla lopulla.

Kävin terapeuteilla. Olin myös suljetulla osastolla lyhyen jakson. Sain eri diagnooseihin eri lääkkeitä.  Parhaiten minulle on jäänyt hoitojaksoista mieleen se, kun eräs lääkäri tokaisi:  “Ei ole olemassa mitään ihmepilleriä joka tekisi kaikesta hyvää”.  Tuo tokaisu jäi soimaan  korviini vuosiksi. Se oli eräänlainen läpsäisy, joka masensi entistä enemmän eikä suinkaan ryhdistänyt.

Pohdin paljon, mistä voisin löytää inspiraation elämääni. Elämääni, josta niin varhaisessa vaiheessa otettiin turva ja lämpö pois. Tuntui ettei tilalle annettu muuta vastineeksi kuin surua ja murhetta.

Tajusin vasta monia vuosia myöhemmin, että elämän arvon voi antaa vain itse.  Vasta lähes kolmekymppisenä havahduin tähän oivallukseen. Aloin häpeän sijasta tuntea ylpeyttä siitä keneksi minä olen kasvanut ja kuka minä nyt olen.

Minä olen henkilö, joka välittää, rakastaa ja arvostaa muita. Minä olen tämä ihminen, joka nyt olen. Se riittää. Myös minulle itselleni.